maanantai 29. helmikuuta 2016

Puolikas elämä, osa 4/?

Miltä tuntuisi käydä suihkussa kerran viikossa ja silloinkin toisen henkilön avustamana? Sairaalan käytäntö oli se, että avustettavat potilaat pääsevät suihkuun kerran viikossa. Muina päivinä peseydytään pesulapuilla vuoteessa, joka sekin on jo melko nöyryyttävää. En saanut suihkulupaa yli kuukauteen eli myös pesulappukylvyt ja kuivashampoo tulivat tutuiksi. Olen tottunnut käymään yleensä päivittäin suihkussa, joten olo oli ajoittain todella yököttävä. Suihkussa käytiin suihkutuolilla. Jokainen voisi opiskella pahan päivän varalle yksikätisen suihkussa käymisen taidon. Esimerkiksi kainaloiden pesemisestä tulee merkittävästi haastavampaa.

Miltä tuntuisi yrittää nukkua, kun huonekaveri kuuntelee täysillä YLE puheen keskusteluohjelman uusintaa aamuyöllä. Edes hoitajat eivät saaneet huonekaveriani lopettamaan terroriaan. Vihdoin, kun sanoin asiasta itse, hän lopetti aamuyön shownsa ja lhti huoneesta pelästyttelemään yöhoitajia. Kyseessä oli itsensä hulluksi piikittänyt entinen amfetaministi, joten muutamat päivät olivat hyvinkin ärsykkeellisiä. Pinna kiristyi äärimmilleen silloin, kun hän toi potilashuoneeseen cd-mankan. Sinänsä ihan viihdyttävää oli kuunnella tarinoita herran nuoruudesta, jolloin hän oli toiminut erinäisten muusikkojen roudarina. Opin tietämään, kuka oli "paska jätkä" ja kuka oli "reilu jätkä", kuka ei osannut ja kuka osasi. Huonekaverini diagnoosi oli aivoinfarkti ja hän selvisi verrattain minimaalisin jälkioirein. Muuta oireistoa hänellä olikin riittämiin. Yhden erityisen maanisen päivän päätteeksi hän vain katosi. Kun hänet vihdoin löydettiin, hänet siirrettiin välittömästi naapurilaitokseen, Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle. Sain olla huoneessani ennätykselliset kolme yötä yksin! Se hurmostila ei ollut korvattavissa.

Olin Laakson kuntoutusosastolla kaksi ja puoli kuukautta, kolmessa eri huoneessa. Huoneissa oli aina joko yksi tai useampi huonekaveri. Ensimmäiset viikot Laaksossa olin huoneessa numero 9, seuranani kolme 70+ -ikäistä miestä. Sitten minut siirrettiin huoneeseen numero 1, jonne sain parin päivän yksinäisyyden jälkeen huonekaveriksi jo aiemmin esitellyn bipolarisen henkilön. Viimeisessä huoneessa eli huoneessa nnumero 10 vietin pisimmän ajan ja myös huonekaverit vaihtuivat melko usein. Samaiseen huoneeseen sain huonekaveriksi järjestyksessään jo toisen sekopään, kun naapurisairaalasta siirrettiin potilas kuntoutukseen. Ja taas alkoi valvominen. Sairaalloisen ahdistuneen ihmisen seuraaminen on melko kamalaa.

(Laakson sairaala, osasto K15, huone 10)


Miltä tuntuisi joutua perustelemaan lähes joka ilta, ettei ole tottunut nukkumaan pyjamassa ja tahtoisi mielellään itse päättää, minkälaisissa vaatteissa nukkuu? Yöhousushow oli joka iltainen tappelu, joka meni välillä jo tahattoman komiikan puolelle. Aamulla hoitajat järkyttyneenä tiedustelivat, olinko todella nukkunut päivähousuissani. Järkytyksistä puheen ollen, en onnistunut järkyttämään ilmeisesti ketään suuresti erikoisemmalla perhemuodollani. Tosin kun puhuin puolisostani, lääkäri kysyi minulta kerran, olenko varma, ettei minulla ole hiviä. Huounekavereilleni en puhunut henkilökohtaisista asioistani pääasiassa mitään. Puolisooni viittasin puolisona. Luulen, että myös osaavieraista pidettiin vaimo(i)nani.

Miltä tuntuisi juoda piimää joka aterialla? Oma vikahan se oli, kun sanoin, että piimä olisi kiva ruokajuoma. Jostain syystä sen muuttaminen osoittautui ajan myötä mahdottomaksi. Ymmärsin, että se oli muutettu, mutta joka aamu sain kuitenkin tarjottimen aamupuurolla ja piimällä. Jotenkin se piimä ei kuitenkaan sovi aamuun. Laihduin sairaalassa ensimmäisen kuukauden aikana neljä kiloa. Sen sijaan, kun kotilomat alkoivat, lihoin viimeisen kuukauden aikana viisi kiloa. Sairaalaruoka oli mautonta ja samankaltaiset ruoka-annoket, viilokit, kuten niitä kutsuin, seurasivat toistaan. Kana oli selvästi kauden tuote. Toisinaan ilmestyi yllättäen ihan kivojakin anoksia. Jälkiruoat vaihtelivat mehukeitoista omenahyveeseen ja lettuihin.

(Viimeinen päivällinen osastolla)

Sairaala-ajalta tahdon kiittää kaikkia kyläilijöitä. Vaikka saatoinkin näyttää suhtautuvan käyntiinne, kuin se olisi yhdentekevää, niin haluan erikseen huomauttaa, että odotin teitä joka päivä tulevaksi. Oli päiviä, jolloin käytännössä tuijotin ovea ja rukoilin, että joku tulisi. Yleensä tulija oli hoitaja tai maaninen huonekaveri, mutta toisinaan joku ihana vieraskin. Vieraat veivät minut hetkeksi pois siitä absurdista maailmasta, jossa vasenkaan ei ollut enää entisensä. Siinä maailmassa vasen käteni oli nimeltään Otto Wille. Siinä maailmassa potilaita yritettiin myrkyttää ja yöhousumafia suosi omiaan. Päivärytmini oli mennyt täysin sekaisin. Menin nukkumaan kello 20.00 ja heräsin yleensä aamulla joko omin päin tai huonekaverin avustuksella. Vielä nykyisinkin minulla on tapana mennä nukkumaan pari-kolme tuntia totuttua aiemmin. Nukun kuitenkin yleensä kellon ympäri helposti. Aivojen parantuminen vaatii unta.

Olin laitoksessa kolme kuukautta, mikä on aivan helvetin pitkä ja tylsä aika. Huoneissamme ei ollut edes televisiota, koska muuten kuntoutujat eivät liiku. Itsenäisyyden menettäminenn oli täydellistä. Turvallisuusaspektin lisäksi wc-käynnillä piti olla mukana valvoja myös siksi, että hän merkkaa paperille ylös tuotoksen. Kun sain alkaa käydä itse vessassa, hoitaja kysäisi vessakäyntini tuotoksesta ikään kuin small talkin omaisesti. Siirryttiin taas takaisin absurdiin.

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Puolikas elämä, osa 3/?

Tämä blogipäivitys perustuu osin aiempaan kirjoitteluuni sosiaalisessa mediassa siitä, miten aika on pahin viholliseni. Julkaistakoon se kirjoitus nyt myös tässä hieman muunneltuna. Lisäksi kerron vähän kuntoutuksesta. Alun perin minun oli tarkoitus kirjoittaa laitoselämästä, mutta en osaa muodostaa siitä oikein mitään tarinallista kokonaisuutta ainakaan vielä - vaikka käänteitä olikin enemmän kuin huonommassa telenovelassa.

Välillä vähän säälin itseäni, kun en tuhansista yrityksistäkään huolimatta oikein onnistu missään. Toisinaan saan juustosta viipaleen. Toisinaan taas höylä lipeää, veri lentää ja yritän tyrhdyttää vuotoa tulikuumalla vedellä, kuten toissapäivänä. Minullahan ei siis ole myöskään suojatuntoa kuin erittäin niukasti. Tämän lisäksi minä en myöskään tunne asentoja. Tästä syystä en voi kuntouttaa itseäni kuntosalilla. En luultavasti tuntisi, jos lihas venähtäisi tai polveni muljahtaisi sijoiltaan. Sellaisia riskejä ei voi ottaa, koska kuntoutuminen on jo nykyisellä toimintakyvyllä tarpeeksi haastavaa. Selvisin ihmeen kaupalla ilman palovammoja. Olen myös aina pelolla odottanut, milloin länttäisen kämmeneni kuumalle liedelle. Kämmeneeni on tosin palannut sen verran tuntoa, että osaisin ehkä reagoida asiaan jotenkin.

Luulen, että kaikenlainen toiminta alkaa onnistumaan, kun minusta riippumattomat tekijät ovat parantuneet. Sellaisia tekijöitä ovat tällä hetkellä mm. aivojen parantuminen. Aivot muodostavat tehokkaasti uusia väyliä, mutta se on hidasta ja väsyttävää. Toisinaan tapahtuu harppauksia, mutta niitä on nykyään harvemmassa ja harvemmassa. Sairaalaosastolle joutuessa olin suunnilleen varma, että matkustaisin tammikuussa Kaakkois-Aasiaan ja tekisin rannalla kärrynpyöriä. Tällä hetkellä pitäisin pienenä ihmeenä, jos onnistuisin tekemään enää koskaan yhtäkään kärrynpyörää. Fakta lienee sellainen, että entisen veroista minusta tuskin tulee toimintakyvyltäni. Ensimmäisellä kuntoutuskäynnillä fysioterapeutti kysyi minulta tavoitteestani. Sanoin, ,että haluan toipua lähes tai täysin entiselleni. Terapeutti ei pitänyt sitä mahdottomana tavoitteena. Se loi ehkä hieman valheellistakin uskoa tulevaan. Ammattilaisen tulee olla suhteellisen varovainen sanoissaan, sillä kuntoutuja suhtautuu sanoihin ja jopa eleisiin kirjaimellisesti. Olisin voinut ryhtyä siltä istumalta vaikkapa CIA:n valheenpaljastajaksi, kun luin terapeuttini kehonkielestä, mitä hän "oikeasti" ajatteli kuntoutumisestani.

Aika parantaa, muttei ikuisesti. Olen itse tällä hetkellä myös ajan vanki. Tällä hetkellä tarvitsen tsemppiä vain siihen, että jaksan odottaa siihen ennaltamäärittelemättömään ajankohtaan, kun olen parantunut tarpeeksi. Tätä prosessia ei voi jouduttaa kuntoutuksella, eikä valitettavasti tsempillä. Siksi olen suhtautunutkin tsemppiin jopa ajattelemattoman vihamielisesti ja todennut, että "tsemppi ei paranna". Toki olisin saanut itsestäni vuodepotilaan, jos en olisi tsempannut. En vaan sietänyt jäädä makaamaan. Opin itsestäni myös sen, että olenkin ehkä menevämpi persoona, vaikka olen pitänyt itseäni maailman introverteimpana ekstroverttina. Osaanhan olla myös erakko. Silti ennen pitkää oli noustava istumaan ja lähdettävä "lenkille". Reissailin pyörätuolilla pitkin sairaalan pitkiä käytäviä ja tirkistelin potilashuoneisiin ja hoitajien työtiloihin avoimista ovista. Tieto siitä, että noin 95 % kanssakuntoutujista on ikähaitarin välillä 60 ja kuolema, kasvattaa entisestään tarvetta lähteä lipettiin. Pääsin kotivierailulle ensimmäistä kertaa kuitenkin vasta reilun kuukauden laitosajan jälkeen. Sitäkin pidettiin vähän vaarallisena retkenä, mutta en olisi kestänyt harmaanbeigeyttä ja sairaudessani vellomista enää hetkeäkään. Tai enhän minä ollut sairas, olin ja olen yhä kuntoutuja.

Kuntoutuksen kannalta herkkyysaikaa on ensimmäinen puoli vuotta. Silloin tapahtuu paljon ja ensimmäiset viikot näyttävätkin usein suunnan. Itselläni toipuminen lähti käyntiin erittäin nopeasti. Pääsin harjoittelemaan kävelemistäkin jo ennen kuntoutusosastolle siirtymistä, reilun viikon aivotapahtuman jälkeen. Käveystä ei toki voi puhua, mutta ainakin jalkojen päälle. Lihakset toimivat jaloissani periaatteessa normaalisti, mutta yhteistyö aivojen ja lihasten välillä ei oikein toimi. "Yrittäkää myöhemmin uudestaan." "Palvelussamme on toisinaan myös ruuhkaa" ja siksi raajoilla voi tehdä hyvin vähän kerrallaan. Jos raajoissa pääsee lisääntymään jännite, mikään käsky ei mene enää välttämättä perille asti. Lisäksi riski liikuttaa raajoja väärillä liikeradoilla kasvaa. Sinänsähäntuntuisi järkevältä, että "samahan se on, miten kävelee", mutta jos kävelemällä väärin rikkoo esimerkiksi selkänsä, niin ollaan uusien ongelmien äärellä. Itselläni käden jännitys nousee, jos kävelyni on huonolaatuista. Jos kiirehdin, käteni lähtee tahattommasti kohoamaan ja tuntemattomampi voi luulla minun tekevän natsitervehdystä. Yhdistettynä hieman kulmikkaaseen, sotilaan kävelyä muistuttavaan askellukseen, mielikuva on vähintäänkin häiritsevä.

Periaatteessa kahden vuoden jälkeen voi alkaa etsiä kaivoa kirveelle, mutta siihen asti suunnilleen kaikki on mahdollista. Se puolentoista vuoden väli  herkkyyskauden jälkeen muistuttanee varmaankin maalin kuivattamista olemukseltaan. Mitään ei voi oikein tehdä, paitsi räyhätä omaishoitajalle, itkeä vastoinkäymisille ja toivoa, että kaikki palaset alkaisivat loksahdella paikalleen jotenkin mystisesti sen jälkeen, KUN tunto on vihdoin palannut raajoihin. Tällä hetkellä ahdistaa erityisesti se, etten halua hirveästi tehdä edes mitään erityistä, kun on riski kaatua tai loukkaantua. Tämä on siinä mielessä älytöntä, koska en ole juurikaan kaatuillut kotiuduttuani. Lisäksi minua kannustetaan tekemään kaikkea, mitä uskallan tervein riskein tehdä. Onnistuminen on vaan niin hirvittävän harvinaista.

Fyysisten rajoitteiden lisäksi aivotapahtuma aiheutti myös tuhoa sellaisilla aivojen alueilla, jotka säätelevät esim. keskittymistä ja toiminnan ohjaamista. Näiden alueiden parantuminen on tulevaisuuteni kannalta erittäin oleellista. Mikäli parantumista ei tapahdu, saatan joutua työkyvyttömyyseläkkeelle. Kauhukuvia on luonnollisesti turha maalata, koska jo tuoreimmat testit kertovat, että neuropsykologinen oireiso on vähenemään päin. Fyysisten rajoitteiden ei pitäisi hankaloittaa töihinpaluutani. Ensi askel oli saada farkut itsenäisesti kiinni. Voisin siis käydä itsenäisesti vaikkapa pissalla, eikä tarvitsisi pyytää kollegoita kopeloimaan farkun nappeja kiinni. Pissa on keskeinen asia siinäkin mielessä, että aivotapahtuma heikensi pidätyskykyäni niin, että olen ollut varmaankin useammin pissat housuissa viimeisen vuoden aikana kuin 35 elinvuoden aikana yhteensä. Jos tulee pissahätä, lähimmän vessan on syytä olla jo vähintäänkin tiedossa. Juosta ei onneksi ole yleensä tarvinnut, mutta töiden kannalta tuo on toki haasteellista. En voi oikein keskeyttää asiakastilannetta siksi, että kohta tulee housuun.

Neuropsykologi teettää minulle yleensä tylsiä numeroharjoituksia, mutta itseänikin saan syyttää, kun olen sanonut, että juuri numerosarjat tuottavat minulle ongelmia. Syyttäisin mielelläni jotain muuta ja lätkisin vasemmalla kädelläni pitkin poskia. Fysioterapeutin tehtävänä on ollut mm. saada minut seisomaan suorassa. Olen muistaakseni maininnutkin, että maailman vasen puoli on minulle olemassa vain osittain. Tästä syystä ryhtini ja painopisteeni on siirtynyt oikealle. Yhdistettynä tuntopuutoksiin tämä tekee normaalista kävelemisestä lähes mahdotonta. Olen ollut siinä mielessä onnekas, että tasapainoaistini ei ole kärsinyt aivotapahtuman seurauksena. Kuten huomaatte, olen syntynyt sellaisten tähtien alla, missä onnekkuutta ei mitata lottovoitoissa. Kolmas vääpeli tiimissä on toimintaterapeeutti. Hänen kanssaan mm. tartutaan asioihin. Emme siis yleensä keskustele uskonnosta, rahasta ja politiikasta, vaan kirjaimellisesti tartumme tavaroihin. Hänen tehtävänään on kuntouttaa toimintakykyäni ja vaseta kättäni.

Käteni motoriikka muistuttaa toimintakyvyltään ennemminkin kauhakuormaajaa kuin kättä sen perinteisessä mielessä. Viime viikkoina sormistani on alkanut löytyä jo myös hienomotoriikkaa. Osaan esimerkiksi pyöräyttää sormillani kolikon ympäri. Kuitenkin esimerkiksi haarukan tai veitsen käyttäminen on yhä mahdotonta. Saan pöydän helpommin tyhjäksi astioista kuin avattua taitellun lautasliinan. Päivittäiset ongelmani ovat itsestäänselvyyksien kanssa taistelua. En uskalla ottaa puhelinta käteen, kun saatan paiskata sen tahattomasti lattialle. En myöskään uskalla lähteä ravintoloihin syömään, koska pelkään aiheuttavani ruokapöydässä jonkun skandaalin. Myös tuttavien luona syöminen hirvittää niin, että vatsa pyörähtää ympäri. Ja kukapa tahtoisi tällaisen täysikasvuisen sottapytyn kanssa syödäkään. Näytän ruokailun jälkeen siltä, kun olisin työntänyt pääni kattilaan ja ravistellut hieman.

Tiedän toki, ettei minua kukaan ravintoloissa tuijota, mutta tämä on omiaan lisäämään sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Toisaalta ahdistun, kun kukaan ei enää kutsu meitä mihinkään. Mutta toisaalta ahdistun, jos täytyy mennä johonkin. Pyörätuoli vai ei? Rollaattorilla vai ilman? Nappifarkut (ne ainoat, jotka osaan laittaa päälleni) vai haaremihousut (rumat xxl-colleget). Haluaisin näyttää coolilta ja käyttäytyä julkisilla paikoilla kohteliaan huomaamattomasti. Silti esimerkiksi lähikaupassa ventovieras mies tarttui olkapäähäni pyörätuolissa istuessani ja toivotti hyvät joulut todella erikoinen virne kasvoillaan. "Kiitos", mutta en tarvitse mitään säälitoivotuksia. Ja seuraavan kerran, kun kosket minuun, saat turpaan. Espanjassa mentiin astetta pidemmälle, kun paikallinen laitapuolenkulkija kumarsi minulle. Haluaisin vain palata normaaliin ja olla yksi tuhansista. Sen sijaan marssin päivän ruokalista rinnuksilla ja puoli päätä tomaattikastikkeessa ja teen natsitervehdyksiä. En haluaisi olla kuitenkaan se nainen, josta neuropsykologi kertoi. Naisella oli niin paha vasemman puolen huomiottajättäminen (neglect-oire), että hän oli meikannut kasvoistaan vain puolet ja hiuksista toinen puoli oli kaunniisti kammattu, kun toinen puoli päätä oli vielä yöunien jäljiltä. Kuinka onnekas olenkaan! Oikeasti - nyt vähintäänkin niitä arpavoittoja!

lauantai 27. helmikuuta 2016

Puolikas elämä, osa 2/?

Torstaina 17. syyskuuta itkin itseni uneen. En mennyt perjantaina töihin. Tuona torstaina alkoi noin viikon mittainen aika suljetulla valvontaosastolla. Tuosta ajasta muistot ovat hyvin hataria, koska nukuin lähes vuorokauden ympäri. Kun en nukkunut, itkin. Minulta oli viety kaikki tuttu ja turvallinen. En saanut käydä edes vessassa itsenäisesti, vaan takamuksenikin pyyhki joku hoitajaraukka. Tunsin oloni niin halvennetuksi, vaikka hoitohenkilökunta teki parhaansa, jotta olisin tuntenut oloni vähintäänkin siedettäväksi. Söin mielialalääkettä, mutta lääke alkoi kunnolla vaikuttaa vasta noin viikon kuluttua. En surrut siinä hetkessä toimintakykyni menettämistä. Surin voimattomuutta ja itsenäisyyden menetystä. Olisinko voinut tehdä mitään toisin? Miksi juuri minä? Ehkä saan raajani liikkuaan, kunhan vain yritän tarpeeksi...

Muutos normaaliin arkeen oli siis absoluuttinen. Suuni oli vasemmalta puolelta halvaantunut ja kastikkeet valuivat pitkin kaulaani ja muusit takertuivat parransänkeeni. Koska tuntoa ei ollut, oliin aina ruokailun jälkeen täyden pesun tarpeessa, joka oli projekti siinä missä paidan vaihtaminenkin. Minulla ei ole ollut koskaan ennen myöskään säännöllistä lääkitystä. Nyt söin useampaa eri verenpainelääkettä, aivojensuojalääke kouristuksia vastaan, vatsansuojalääke, napapiikki ehkäisemään veritulppien syntyä ja kaiken päälle vielä mielialalääke yleiseen v*tutukseen. Hieman myöhemmin sain repertuaariin vielä lihasrelaksantin ja kolesterolilääkkeen, jotka ovat verenpainelääkkeiden kera yhä repertuaarissa, lihasrelaksanttia lukuunottamatta syön tätä nykyistä settiä vielä lopun elämäni.

Minut avustettiin istumaan heti, kun oli mahdollista. Sain myös liikkumista mahdollistamaan melko pikaisesti etäisesti pyörätuolia muistuttaneen valtamerilaivan, jolla pystyin liikkummaan noin yhden kilometrin vuosisadassa. Itsenäinen liikkuminen omia raajoja käyttäen oli ehdottomasti kiellettyä. Halusin huutaa, vaikka eipä siitä itsenäisestä liikkumisesta olisi mitään tullutkaan. Kuntoutuksen alku oli vielä suhteellisen kaukana. Motivaatio oli vielä tuolloin suhteellisen hyvä. Tuntui lupaavalta, että jalassa oli liikettä. Myös kuntoutumistavoitteitani ei lytätty, vaikka nyt tiedänkin ne jo aivan liian korkeiksi - ja taas tekisi mieli vähän huutaa.

Yksi erityisesti alkuaikojen ahdistuksen aihe oli arjen katoaminen. Minulla oli oma rytmini ja tulevaisuudensuunnitelmani. Nyt ne kaikki oli viety minulta, tärkeä osa minuuttani oltiin viety. Eiffel-tornini oli kolmijalkainen. Matka oli varattu, mutta olisiko minusta mihinkään vielä edes kolmen vuoden, saati kolmen kuukauden kuluttua. Järkkynyttä perusturvallisuudentunnetta ei enää helposti korjata, mutta onneksi minulla oli/on hyvä turvaverkko. Ymmärsin aika pian sen, ettei tapahtuneesta ole minulle merkitystä pinnallisessa mielessä. Kaunis kävelytyylikin on merkityksetön, jollen voi kävellä, missä haluan.

En tuntenut koko kolmen kuukauden laitosaikanani yksinäisyyttä. Ensimmäiset päivät olivat lohduttomia ja mustia. Heidiä ja Tanjaa ei päästetty käymään valvontaosastolle (minun) turvallisuussyistä, mutta Tanja toimitti minulle työkavereilta laminoidun toivottelukortin Antti Holman kirjasta poimitun runon kera. Tuo kortti pääsi perille vain siksi, että se oli mahdollista desinfioida. Valvontaosastolle pääsi vain Tomppa ja äiti sekä muut lähimmät perheenjäsenet. Viikon kuluttua tilanne oli uomittunut jo niin, että minut oli turvallista siirtää akuuttiosastolle, mutta väsymys oli vielä täysin yliluonnollista ja nukahtelin lähes kesken lauseen.

(työkaverien kortin runo)

(keskustelua Facebookissa)

perjantai 26. helmikuuta 2016

Puolikas elämä, osa 1/?

Facebookiin oli linkattu Kodin kuvalehden juttu nuoresta naisesta, joka sairastaa Sturge-Weberin oireyhtymää, jonka näkyvimpänä merkkinä on kasvot vallannut syntymämerkki, tuliluomi. Tämä Nina puhuu kateudesta, joka kohdistuu "oikeisiin asioihin", kuten ystävän parempaan keittiöön. Hän tahtoisi huonoina päivinä näyttää tujottelijoille keskisormea. Minä en pysty kunnolla edes siihen. Huonona päivänä tahtoisin sahata käteni irti ja syöttää sen krokotiileille. Huonot päivät kumpuavat katkeruudesta tai turhautuneisuudesta.

Syyskuun 17. oli ihan tavallinen päivä. Heräsin kello 6.25, kuten lähes aina. Painelin suoraan kylppäriin, hyppäsin notkealla jalanheilautuksella ammeeseen ja otin päivittäisen seitsemän minuutin suihkuni. En syö aamulla yleensä mitään. Se on ollut niitä harvoja terveyteen liittyviä asioita, joita olen elämässäni joutunut pohtimaan. Etenkin lounasajan koittaessa,, kun vatsassa velloo valtava vihainen python, joka vaatii ahnaasti syötävää. En ole ollut mikään kaksinen lounaankaan syöjä. Tapoihini on kuulunut sinnitellä kahvilla ja tupakalla aina iltapäivään, kuten Kolmas nainenkin niin hauskasti aikoinaan lauloi. Minun rakkauteni tupakkaan alkoi joskus sivarivuosina, kun kävin vuonna 2000 Nurmijärven seurakunnan siivoojan kanssa pummitupakalla. Koko 13 kuukautta en voinut tietenkään pummia, vaan jossain vaiheessa päädyin ostamaan omankin askin. Yhteinen taival päättyi niin tupakoinnin kuin sen aiheuttaman kroonisen keuhkoputkentulehduksen kanssa syksyllä 2014. Joskkus kolmekymppisenä olin jo täysin vakuuttunut, että päiväni tässä olomuodossa alkaisivat olla luetut; kuolisin kuten isäni, liian nuorena ja yllättäen johonkin kivuliaaseen syöpään. Jokainen kolotus oli sitä. Syöpää. Syöpää ei olisi, ei sen kummemmin keuhkoissa kuin aivoissa. Tajusin, että jos en kohta lopettaisi pelkäämistä, pelko valtaisi elämän. Pelosta oli tulla patologista. Kun pääsin pelon yli, tunsin olevani kaikkivoipa. Olen nuori ja terve. Voin matkustella ja juhlia. Ja kyllä minä matkustelin - ja juhlin. Alkoholia käytin juuri vähän liikaa. en uskonut, että "vähän liikaa" olisi terveysriski. Enkä suostu uskomaan sitä vieläkään, en alkoholin, enkä ruoan suhteen.

Aamusuihkun jälkeen annoin tukan kuivua, kun katselin Facebookia. Olimme kirjoitelleet Tanjan ja Heidin kanssa yhteensä yli 50 000 viestiä. Sitten olikin jo lähdettävä juoksujalkaa bussipysäkille. Huomiseksi pitäisikin keksiä erilaisia työmatkajärjestelyjä, kun bussikuskit lakkoilevat, eikä Tanjakaan pääse viemään. En aikoisi kuiteenkaan lähteä Karjaan toimipisteeseen, vaikka se olikin alun perin tarkoitus. Töissä olisi tiedossa aika helpon tuntuinen päivä. Normaalirutiinin lisäksi pitäisi myös tutustua kansainvälisen projektin papereihin. Lokakuussa olisi tulossa elämäni ensimmäinen työmatka, Osloon. Keväällä olisi mahdollisesi tiedosa matka keväiseen Roomaan. Kieltämättä vähän mietin, houkutteliko minua enemmän matkustaminen vai projektityön kokemus.

Päivä alkoi sangen haastavasti, mutta valitettavan tavanomaisesti. Ensimmäisenä oli asunnoton asiakas. Tässä tapauksessa kysyntä ja tarjonta eivät yleensä juurikaan kohtaa. Asiakas odottaa saavansa asunnon, minulla taas on tarjottavana apua asuntohakemuksen kirjoittamiseen sekä tarpeellisia yhteystietoja. Seuraavaksi pitäisikin selvitellä oikeusasioita, jotka eivät todellakaan kuulu repertuaariini. Tämän jälkeen tunneb ansainneeni kupillisen kahvia ja hetken keskustelua kollegoiden kanssa. Hanna oli hankkinut juuri Antti Holman kirjan "Kauheimmat runot" ja luki sitä räkäitkun sekaisen naurun sästyksellä ääneen. Minä yhdyin räkäiseen nauruun ja välillä siemailin kahvia vain seuraavassa hetkessä nauraakseni sen rinnuksilleni. Huh, minun täytyisi lainata tuo kirja joskus.

Söin Facebookin keskustelujen mukaan "epäilyttävän makuista kanapastaa". Hekottelin itsekseni, että kauankos se ruokamyrkytys tekeytyykään. Jospa ehtisi tehdä työpäivän loppuun. Kyseessä oli kaupan valmisruoka. Olenhan itse erinomainen ja ylivarovainen kokki. Kotona valmistin ruuaksi italialaisia haudutettuja lihapullia tuorepastan kanssa ja vielä extra-valkosipulilla, kun olo oli vähän kuumeinen. Se jumalainen ruoka vie nälän vuorokaudeksi. Pasta-annos aiheutti kuitenkin perinteisen hiilarihumalan ja väsymyksen. Nukahdin päiväunille. Herätessä päätä vähän särki ja lihaksetkin olivat jotenkin veltot. Olin varma, että joku pöpö nyt jyllää. Ajattelin pysäyttää taudin etenemisen heti välittömästi ja otin Tukholmasts ostetun Treo-poresärkylääkkeen. Olin jo päättänyt - olipa sairaus mikä tahansa, en tulisi menemään perjantaina töihin.

Tietokoneella oli jotenkin  hankalaa kirjoittaa. Tuntui kuin sormet olisivat jotenkin väärän pituiset ja painelisivat vääriä nappeja, kuten painelivatkin. Aloin epäillä jonkinasteista aivoverenkierron häiriötä. Viimeistään vessaan kompastellessani olin varma. Kello oli 21.09, soitin hätäkeskukseen ja kuvailin oireeni. Yritin pukea päälleni, mutta paidan napittamisesta oli tullut ylivoimaista. Tomppa sai avustettua farkut jalkaani ja sitoi lenkkarini. Päivän valkosipuliannoksen syötyäni olisi varmasti hyvä pestä hampaat. Sain vaivoin koukistettua käteni ja aseteltua sormeni venyttääkseni hammaslankaa. Samassa hammaslanka putosi lattialle. Sähköhammasharja oli liian tekninen vempain käytettäväksi. Ei siitä mitään tulisi, päätin ja lähdin portaita pitkin alakertaan. Ulkona huomasin vasemman jalkani antavan hieman periksi. Kadun varteen saapuessani siitä oli jo kadonnut tunto, kuten kädestänikin. Vasen puoleni muistutti säälittävää vihantarehua. Tomppa auttoi minut istumaan katukivetykselle. Sitten ambulanssi jo tulikin. Hoitajat kysyivät ystävällisesti, saavatko he leikata paitani. "Jos se vain pelastaa henkeni", vastasin. Tai en muista. Jokin tuollainen vastaus olisi ollut tapaiseni.

Tunnin päästä olin vielä tutkimuksissa Meilahden sairaalassa. Magneettikuvat kertoivat armotonta kieltä. Oikealle tyvitumakealueelle oli ilmestynyt 2,3x5,7x3,0cm kokoinen verihyytymä, diagnoosina I61 eli syvä aivojen sisäinen verenvuoto. Vuoto aiheutti vaemman puolen hemipareesin eli halvauksen, joka ei ollut kuitenkaan täydellinen. Vasen käteni ei noussut laisinkaan. Yksikään sormi ei liikahtanut edes vahingossa. Jalkakin oli tunnoton, mutta jalkaterässä tapahtui jotain liikehdintää. Seuraavaksi minut vietiin tarkkailuosastolle, jolla minua pidettäisiin siihen asti, kun tilanne on vakaantunut ja akuuttiosastolta huone löytynyt.

Tämä kirjoitus on kirjoitettu oikealla kädellä. Vasenta kättä ei voi edes hervottomuutensa takia päästää tietokoneen lähelle. Aivotapahtuman jälkiseuraamuksena kärsin myös taarkkaavaisuushäiriöistä, jotka vaikeuttavat pitempiaikaista keskittymistä. Lisäksi kärsin vasemman puolen hahmotushäiriöistä. Sanottaisiko, että vasen puoli on minulle olemassa vain 97-prosenttisesti. Tämä johtaa luonnollisesti tahattomiin kirjoitusvirheisiin ja virheiden huomiottajättämiseen.