torstai 14. heinäkuuta 2011

Armenia ja Georgia - matkakertomus

Hektinen tiistai-päivä ennen matkaa kului erilaisten dokumenttien varmuuskopioimisen parissa, jotta kaikesta olisi jotakin mustaa valkoisella, jos ja kun meidät ryöstetään päästä varpaisiin. Kuten olettaa saattaa, viime tippaan jätettynä mikään ei suju aivan taiteen sääntöjen mukaan. Asunnon siivoamiset ja tiskivuoren raivaaminen saivat väistyä maakuntamatkailun tieltä, kun yritin etsiä toimivaa tietokone-tulostin-yhdistelmää koko pääkaupunkiseudun alueelta. Onneksi apu löytyi lopulta ystäväpiiristä ja passista, Armenian viisumista sekä matkadokumeteista saatiin kopiot nätisti muovitaskuun. Armenian viisumia oli mahdollista anoa 15 euron hintaan suoraan internetistä, joka helpotti huomattavasti lentokenttäruliansseja.

Lopulta samaisena tiistai-iltana seitsemän aikaan tapasin matkaseurani Töölössä, josta suunnistimme lentokentälle. Lento Riikaan lähti hieman ennen kymmentä illalla ja luulimme olevamme hyvinkin ajoissa liikkeellä. Lentokentällä koneeseennousu aloitettiin kuitenkin jo ennakoitua aikaisemmin, joten ylimääräistä aikaa Helsingin päässä ei juurikaan jäänyt, vaan lähes suoraan turvatarkastusten sekä passikontrollien jälkeen, oli noustava lentokenttäbussiin ja Air Balticin propelli-Fokkeriin. Fokker 50 laskeutui Riian lentoasemalle hieman ennen yhtätoista myöhäisillalla. Kenttä itsessään oli tyhjillään ja auki oli vain pari hassua kahvilaa. Nälissämme tilasimme matkan kunniaksi sushilajitelman ja valkoviiniä. Tankkauksen jälkeen lähdimme etsimään oikeaa porttia ja yllätykseksemme huomasimme lentokenttämonitoreissa jo tuntia ennen koneen lähtöä tekstin "boarding" - eli koneeseennousu oli jo alkanut, vaikka maihinnousukortin mukaan sen piti alkaa vasta puoli tuntia ennen koneen lähtöä. Otimme Netan kanssa jalat alle ja luikimme nopeaan tahtiin passintarkastuspisteen luo. Järkytykseksemme passintarkastuspiste oli jo kiinni. Pienen kyselykierroksen jälkeen ymmärsimme, että olimme erään armenialaispariskunnan lisäksi viimeiset matkustajat matkustajahallin "väärällä puolella". Yrmeät passintarkastajaneidot avasivat kuitenkin huokaillen, joskin mekaanisen ystävällisesti tervetulleeksi luukulle toivottaen passikojut ja matka pääsi jatkumaan.

Pätkittäin nukutun yön jälkeen saavuimme Jerevanin kansainväliselle lentoasemalle aamulla kuudelta. Miellyttävä lämmin tuulahdus ehti tulvahtaa jo lyhyellä matkalla lentokoneesta lentokenttäbussille. Lentokenttäterminaalissa kävelimme päättäväisesti passintarkastukseen saksalaisen turistiryhmän jäädessä jonottamaan omaa viisumiaan lentokentän tiskiltä. Viimeistään tässä vaiheessa taputimme itseämme selkään, koska olimme älynneet hankkia viisumin jo hyvissä ajoin internetin kautta. Passintarkastuspisteessä kuitenkin odotti yllätys: merkintää elektronisesta viisumista ei ilmeisesti ollut missään, koska passiemme viisumittomuus tuntui olevan passintarkastajille aivan uutta ja ihmeellistä. Selitys elektronisen viisumin olemassaolosta meni kuitenkin läpi ja meidät toivotettiin tervetulleeksi Armeniaan. Passintarkastuksesta toivuttuamme juoksimme suoraa päätä täyttämään nikotiinin tarpeemme.

Jerevanin lentoaseman etuosa oli ilmeisestikin remontissa, koska oven edestä pääsi tasan kolmeen suuntaan kolmen metrin korkeuteen peltiseinin aidattuja väyliä pitkin. Ehdimme hädin tuskin asettaa tossumme Jerevanin kamaralle, kun kimpussamme oli jos jonkinlaista taksiyrittäjää ja taksiyrittäjän kätyriä tarjouksineen. Tiesimme kuitenkin jo ennakkoon, ettei taksimatkasta Jerevanin keskustaan tule pulittaa yli 3000 dramia (noin 6,5 euroa) enempää. Alle 5000 dramin ei tuntunut kuitenkaan taksia löytyvän, joten hyppäsimme keski-iän ylittäneen taksisedän matkaan. "Tuo mies tekee bisnestä, minä ajan normaalihinnoilla", mies kertoi. Viidestä dram-tuhannesta pari tuhatta meni epäilemättä taksikuskin kätyrin taskuihin. Sinänsä ihan kätevä bisnes - kuski saa varmoja asiakkaita ja kätyrit pääsevät osingoille. Viisi tuhatta dramia ei tuntunut kuitenkaan missään niiden 20 dollarin tarjousten joukossa, joita meille yritettiin tyrkyttää. Vanhan ruhjuisen Ladan takakontti nieli kantamuksemme ja me istuimme tupakantunkkaisille nahkapenkeille. Etsittyäni tovin pohjoiseurooppalaisittain turvavyötä, kuski kehotti lopettaa etsimisen, koska minkäänlaista turvavyötä ei kulkuneuvosta löydy. Niin armenialaisesta ystävällisyydestä kuin liikennekulttuuristakin kertoi se, että taksikuski keskittyi enemmän keskustelemaan meidän kanssamme venäjäksi kuin seuraamaan liikennettä. Lukio-venäjälle tuli kertaheitolla käyttöä jo shokeeraavissa määrin. Aamun jo sarastaessa kuskimme kertoi meille suu vaahdoten itsestään, perheestään, kotikaupungistaan ja maastaan. Ajelimme ympäri Jerevanin suurempia ja pienempiä katuja ja kielellisistä väärinymmärryksestä johtuen ehdimme Netan kanssa jo naimisiinkin. Kello löi jo aamuseitsemää, kun kuski päätti viedä meidät aamuteelle ja esitellä hienoista kuvakirjoistaan meille Armenian nähtävyyksiä historiankäänteitä kaihtamatta. Kun teet oli juotu, lähdimme suuntaamaan kohti majoitustamme. Tai niinhän me luulimme. Pikkuhiljaa Jerevanin kaupungin massiiviset rakennelmat jäivät taakse ja Ladan keula oli suunnattu kohti vuoristoista horisonttia. Muutaman minuutin matkan jälkeen älysin kysyä, mihin me oikein olemme menossa. Kuski kertoi varanneensa meille hotellihuoneen oikein mukavasta hotellista kaupungin laitamilta. Luulin tehneeni selväksi, että meillä oli jo majoitus, koska olimmehan antaneet osoitteenkin majoitukseen jo lentokentällä. Tämä tiedonanto oli kuitenkin ilmeisesti päässyt luisumaan kuskilta ohi korvien. Tiukka U-käännös valtatiellä, kuskin pahoittelevat anteeksipyynnöt ja kymmenisen minuuttia myöhemmin olimme Envoy Hostellin oven edessä ja vaihdoimme kuskin kanssa numeroita.

Envoy Hostellissa tervetulotoivotus oli lämmin. Pari allekirjoitusta, avaimen takuumaksu, avaimet käteen ja hyvää yötä. Unta ei tarvinnut kauan odottaa. Havahduin kellon soittoon aamun vaihtuessa aamupäiväksi. Netta ei puhelimeni herätyksestä välittänyt, vaan käänsi kylkeä. Minä suuntasin lämpimään ja kaivattuun suihkuun. Tutkaillessani Lonely Planet -Raamattuamme, myös Netta oli saanut itsensä ihmisen näköiseksi ja kiskoi edustusvaatteita päälleen. Suuntana oli Jerevan nähtävyyksineen. Armeniassa viipyisimme matkallamme vain kaksi päivää, joten aika oli käytettävä tehokkaammin kuin hostellihuoneessa nukkuen. Nukkumiseen tulee käyttää kaikki ylimääräinen aika. Näin olin ainakin kuvitellut, mutta niinhän siinä yleensä kävi, että vaikka kulkuneuvoissa olisi jollain kummallisella tavalla saanut kuoppaisilta teiltä nukuttua, huikeat maisemat vuorenhuippuineen kiinnostivat unta enemmän. Ensimmäisen päivän ohjelmaan kuului runsaasti samoilua kaupungin keskustassa. Jerevan on arkkitehtuuriltaan melko yhtenäinen, vaikka vanhempaa ja uudempaakin talomateriaa on nähtävillä. Suurimman osan modernista Jerevanista on suunnitellut yksi ja sama henkilö, Alexander Tamanian. Tamanian heitti henkensä jo 30-luvulla, mutta miehen suunnitelmia tehdään toteen vieläkin, jotta kaupunkikuvassa säilyisi yhteneväisyys. Nykyisin tosin alkuperäissuunnitelmia on muutettu modernimpaan ja kolkompaan suuntaan. Esimerkiksi alun perin oopperalta Tasavallan Aukiolle johtavan kadun piti olla bulevardimaisesti puiden holvaama, mutta puistomaisuus sai väistyä valtavien kolkkojen luksustalojen tieltä, jotka eivät varmasti ota koskaan valmistuakseen. Jerevanin päivän kohokohta oli kiipeäminen ylös kaupungin ylle kohti Cascades-monumenttia. Täysin ylös asti emme päässeet, koska osa monumentille vievästä portaikosta oli raskaan remontin alaisena. Käytännössä monumentillekin olisi päästy, mutta unettoman yön jäljiltä niin kehon kuin mielenkin voimavarat kävivät säästöliekillä. Kapusimme siis kukkulalta alas jäätelöille. Oopperan ympäristön puistot ovat omiaan, jos tahtoo nauttia kuumasta kesäpäivästä vaikkapa jäätelön, kahvin tai pikkusuolaisen kera. Ja kuuma tuo ensimmäinen päivä olikin, reilusti päälle 30 asteen.

Toisena Armenia-päivänä oli tarkoitus suunnata omin päin yhteen jos toiseenkin suuntaan. Edellisen päivän iltana päädyimme kuitenkin siihen, että säästyy paljolta vaivalta, kun varaa Envoy Hostellin oman kierroksen Jerevanin lähiympäristöön. Kierros itsessään maksoi 12 500 dramia eli noin 30 euroa henkilöltä. Halpaa lystiä se ei siis varsinkaan armenialaisittain ollut. Toisaalta matkaan sisältyi useita vierailukohteita, lounas sekä opaspalvelu. Heti aamulla yhdeksältä nousimme yhdessä neljän muun matkaajan kanssa viileään ilmastoituun Ford Transit-minibussiimme eli marshrutkaan (tuttavallisemmin "marsaan"). Marsan penkeillä istui meidän ja oppaan lisäksi puolalainen Wojtek, serbialainen Milos ja brittiläinen pariskunnalta haiskahtava puhelias mieskaksikko. Pienessä ryhmässä oli mukava kuunnella jo pidempään reissanneiden matkakokemuksia Kaukasiasta ja saatiinpa muutamia hyviä vinkkejäkin. Kymmenen tunnin päiväretken ensimmäinen kohde oli Sevan-järvi. Sevan on kokenut neuvostoaikoina kovia. Järveä jouduttiin lisämaan saamiseksi madaltamaan, joka taas tappoi järven kannalta oleellista flooraa ja faunaa. Pelastustoimenpiteinä järven pintaa on nyt muutaman vuoden ajan korotettu jokiuomia siirtämällä ja virtauksia muuttamalla. Vuosikymmenten aikana madaltuneille rannoille oli jo ehtinyt syntyä asutusta ja viljelyksiä, jotka ovat nyt jääneet osin nousseen vedenpinnan alle. Paikallishallinnolla maan hallituksesta puhumattakaan ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka mahdolliset menetykset järven rannan asukkaille korvattaisiin. Näkymät Sevanilla ovat kuitenkin erittäin kauniit ja rauhoittavat. Taivaalliset näkymät järvelle ovat houkuttaneet paikalle myös taivaallista seurakuntaelämää. Sevanavankin luostari nousi Sevanin rannoille jo reilusti yli tuhat vuotta sitten. Eikä tuo ihme ole, sillä Armenia oli ensimmäinen kansa, joka omaksui kristinuskon valtionuskonnokseen vuonna 301 jKr eli lähes tuhat vuotta ennen Suomessa tapahtunutta. Tällä hetkellä noin 95 prosenttia armenialaisista kuuluu Armenian kristilliseen apostoliseen kirkkoon. Sevanavankin lisäksi vierilimme mykistävällä Noratuksen muinaisella hautausmaalla, joiden hautakivet kertovat omaa tarinaansa. Kun kirjoitustaito ei ollut kaikille vielä tuttu, oli tehtävä kuvin selväksi, millainen mies mullan alla lepää. Kyseisiä noin 1000 vuotta vanhoja kivipaaseihin kaiverrettuja tarinoita sekä kirkollisia, mutta myös valloittajien pelotteena käytettyjä valtavia kristillisesti ornamentoituja khachar-patsaita uinui vanhan kappelin ympäristössä satoja. Kun mäeltä laskeuduttiin, matkustettiin lyhyen matkaa Sevan-järven rantaan, jossa saimme hengähtää ja kastella varpaitamme vilvoittavassa vedessä.

Tässä vaiheessa kiipeilyä matkailijoiden vatsoja alkoi jo kurnia sen verran, että oli aika pyyhältää lounaalle. Lounas ei ollutkaan ihan mikä tahansa lounas, vaan pöytä oli katettu kauniisti aidossa armenialaisessa kodissa. Emäntä oli varannut ryhmällemme kanakeittoa, salaatteja sekä tuoretta leipää niin, ettei kenenkään tarvinnut poistua tyhjin vatsoin. Ei sitä aina pääse syömään armenialaisessa olohuoneessa! Hieman Sevanista länteen sijaitsee Geghard-niminen luostari, joka on osin louhittu paikalliseen kallioon. Mielenkiintoiseksi paikan tekee mm. se, että louhiminen aloitettiin pienestä ihmisen mentävästä aukosta katossa ja louhinta jatkui alas päin kohti lattiaa. Yhtäkään virhettä ei saanut tehdä tai muuten holvista ja kappelista ei olisi tullut sopusuhtainen. Kallioholvien akustiikka on suorastaan ihmeellisen kaunis ja pari laulutaitoista herraa ryhmästämme saivatkin avata ääntään kuorolle tarkoitetuissa holveissa. Geghardin pihamaastosta on upeat näkymät lähiympäristöön. Korkeuserot ovat valtavat, tiet ovat kapeat ja marsat ajavat teillä hurjaa nopeutta. Henkeäsalpaavat näkymät ylös rinteille ja alas laaksoon eivät pane ihmettelemään, miksi luostari perustettiin juuri moiseen kolkkaan. Matkan viimeinen etappi oli Garnin temppeli. Alun perin temppeli oli rakennettu jo 100-luvulla, mutta tuhoisan maanjäristyksen myötä temppeli jouduttiin restauroimaan lähes alkutekijöistään neuvostoaikana. Suurin osa temppelin seinäkivistä on alkuperäistä, mutta etenkin lähempää tarkasteltuna huomaa helposti tökerösti restauroidut uudemmat osaset. Garnin temppeli sijaitsee erittäin korkealla, noin 1400 metrin korkeudessa ja sen ympärillä aukeavat suuret laaksot ja rotkot, joiden maisemat olivat, jälleen kerran, mykistyttävät. Tuhti oli matkapaketti toiselle ja viimeiselle Armenian illalle. Illalla kävimme vielä Netan kanssa katsomassa Jerevanin keskustassa, Tasavallan aukiolla, tanssivia suihkulähteitä. Kauniita ja värikkäitä olivat. Myös ihmisiä oli arki-illaksi tolkuttoman paljon liikenteessä. Jerevanista jäi matkamuistona käteen jääkaappimagneetti, kuinkas muuten.

Kello löi aamulla kuusi ja taas mennään! Kolmas reissupäivä on edessä ja tällä kertaa vaihdetaan maata. Alkuperäisen suunnitelmamme mukaan meidän olisi pitänyt matkustaa Jerevanista Gyumrin piskuiseen kaupunkiin ja olisimme jatkaneet matkaa sieltä Tbilisiin - marshrutkalla, kuinkas muuten. Hostellin henkilökunnan mukaan se ei kuitenkaan ollut hyvä idea. Turvallisinta olisi ottaa bussiasemalta marshrutka suoraan Tbilisiin. Se on hassua, kuinka sanaa "turvallinen" voi käyttää niin monenlaisissa yhteyksissä - sen saimme kokea. Reissasimme taksilla bussiasemalle jossa oli marshrutkaa jos jonkinnäköistä ikkunoissa jos jonkinlaisia armeniankielisiä koukeroita. Hyvin monissa paikoissa tekstit lukivat armeniaksi, venäjäksi ja myös latinalaisilla aakkosilla, mutta marsa-asemalla oli pidettävä vain kaikki aistit avoinna. Jo ensimmäisen mutkan jälkeen kuului kysymys "Tbilisi?". Me nyökkäsimme ja asetuimme marsan eteen kuin köyhän talon porsaat. Hostellissa aamulla tapaamamme saksalainen parivaljakkokin oli hyppäämässä samaan marsaan, joten ainakin pari ihmistä, joiden kanssa pärjää muullakin kielellä kuin auttavalla venäjällä. Lippuja meillä ei ollut ennakkoon, emmekä tienneet mistä niitä voisi edes ostaa. Homma toimi niin, että kuskille dramit käteen, laukut taakse ja sisälle. Neljä paikkaa oli vapaana eli juuri riittävästi minun, Netan ja saksalaisen parivaljakon pehvoille. Nappasin laukustani kuulokkeet, pistin automaattisesti silmät kiinni ja Leilat ja Annukat soimaan. Marsa-retkistä kokeneena tiesin, että turvallisuudentunnetta marsakuskien kulkuneuvon ohjauksen tuntien lisää huomattavasti se, että silmät pitää visusti kiinni. Auto käynnistyi ja kaasu lyötiin lautaan niin, että laukut meinasivat pudota kyydistä. Samaa reilua satasen kilometrituntinopeutta jatkettiin aina Tbilisiin asti. Matka oli kieltämättä täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita: viiden auton ohituksia, kolmea autoa kahden kaistan leveydeltä, äkkijarrutuksia, tuuttauksia ja tööttäyksiä. Väliin mahtui pieni vessa- ja kioskipysähdyskin, jolloin sai selkää oiottua juuri mukavasti ennen kuin kuoppainen vuoristorata sai luvan taas jatkua. Tbilisiin saavuimme lähes tunnin "aikataulusta" etuajassa. Ja hyvä niin. Jäi mukavasti aikaa saada ensituntumaa kaupunkiin, jossa tulisimme kuitenkin viettämään eniten öitä.

Tbilisin marsa-asema ei sijainnut suinkaan kaupungin keskustassa, vaan aivan kaupungin laitamilla. Koska luulimme tietävämme, missä olemme, lähdimme samoilemaan lähiympäristöön todetaksemme vain, ettei meillä ole yhtään minkäänlaista käsitystä siitä, missä olemme. Tokkopa on vieläkään. Palattiin lähtötekijöihin aseman pihalle. Taksiehdotuksia ei ollut tarpeen Tbilisissäkään odottaa montaa minuuttia kauempaa. Sönkötettiin kadun nimi sujuvasti georgiaksi "Tsinamdsgvrishvili" ja kuski pudisteli päätään epäluuloisesti. "Govorish po-russki?", kysyi hän. "No tottahan minä venäjää puhun! Koko ajan yritän puhua. Tsinamdsgvrishvili ulitsa, pozhalujsta." Keskustelu oli edelleen tulokseton. Silti meitä oltiin jo kovaa vauhtia raahaamassa kohti taksia. Taksi lähettyvillä muistin kuitenkin, että uusien georgiankielisten katujennimien sijaan taksikuskeille tutumpia ovat usein vanhat kadun nimet. Tsinamdsgvrishvili tunnettiin aiemmin nimellä Klara Cetkin. Kuski reagoi. Laukut taakse ja menoksi. Näytti hyvältä - keskusta läheni ja näkymät muuttuivat aina vain hulppeammiksi ja upeammiksi. Äkkiä taksi kaartoi syrjäkujalle ja jyryytti toinen toistaan kapeampia mukulakivikatuja kohti ränsistyneitä taloja. Lopulta Lada pysähtyi hotellin viereen. "Green Stairs hostel?" - "Gostinitsa, hotel, avot." - "Jaaettämitäettä?". Tässä vaiheessa taksikuskilta loppui kielitaidottoman turistin kanssa pinna ja minut talutettiin hotellin vastaanottoon, jossa ystävällisesti pyysin virkailijaa kertomaan taksikuskille, että olemme matkalla Klara Cetkin -kadulle Green Stairs-nimiseen hostelliin. Ymmärtäminen oli suurempaa kuin koskaan aiemmin. Taksin ovet paukahtivat ja olimme noin viidessä minuutissa hostellin edessä.

Nimensä mukaisesti vihreiden portaiden yläpäässä meitä vastaanotti hymyilevä georgialainen perheenisä. "Welcome!" Miehen ilme vakavoitui kuitenkin nopeasti ja hän pyysi meitä istahtamaan hetkeksi, koska edessä oli ongelmia. Sydän kylmänä jäimme kuuntelemaan, millaisia. Noh. Huoneessamme asuneet kaksi miestä olivat jättäneet tavarat huoneeseemme ja poistuneet kaupungille avaimet mukanaan. Nyt hostellin omistaja ei sitten tiennyt, kuinka pitkäksi aikaa miehet aikoisivat hostelliin jäädä vai poistuisivatko vielä saman päivän aikana. Omistaja tarjosi meille samalla hinnalla huonetta tuttavansa hostellista, joka sijaitsi aivan vieressä. Meilläpä oli onni onnettomuudessa siinä mielessä, ettemme tarvinneet kuin paikan tavaroillemme, sillä suuntana oli jo samana iltana Batumin yöjuna. Miehen ilme kirkastui jälleen. Ongelma ratkaistu - ja mystisille huoneenvaltaajille hommattaisiin viimeisiksi öiksi uudet tilat, joten huone olisi tyhjä, kun tulisimme Batumista. Ja näin oli tapahtuva. Äkkiä reppuun tarpeelliset ja sitten kaupungille. Illalla suuntasimme kaupungilta rautatieasemalle, jonne löysimme muutaman mutkan jälkeen vallan vaivattomasti. Toisin kuin Armeniassa, Georgiassa kaikki oli kirjoitettu vain ja ainoastaan georgiankielisin koukeroin, joten Lonely Planetin viimeisten sivujen aakkosmuunnin oli kovassa käytössä. Pienessä hopussa siitäkään ei ollut suurta hyötyä. Pienten kyselykierrosten jälkeen meidät ohjattiin lippuluukulle, jonka edessä tulvi porukkaa kasana. Jonosta ei voinut todellakaan puhua. Suomalaisittain asetuimme kasan perälle suunnilleen siihen, mihin suomalainen jono loppuisi. Kehotin Nettaa käyttämään törkeästi hyväkseen kyynärpäätekniikkaa ja pikkuhiljaa aloimmekin lähestyä lippuluukkua. Tuntui, että jokaisen ihmisen lippuostokset kestivät vähintäänkin 10 minuuttia. Väkeä oli edessämme ainakin 25 ihmistä. Alkoi jo painaa pelko siitä, ehdimmekö junaan laisinkaan, vaikka lähtöön olisi aikaa lähes pari tuntia. Jono lyheni kuitenkin nopeasti, sillä pienen tarkkailun jälkeen selvisi, että jokaisella lipunostajalla oli mukanaan vähintään 2-3 saattajaa, jotka toivottivat matkalaisille Jumalan Äidin siunausta. Omat lippuostoksemme hoituivat suomalaisittain tehokkaasti, koska tiesimme jo valmiiksi, mitä tahdomme. Ensimmäiseen luokkaan emme päässeet, joten toisessa luokassa joudumme jakamaan makuuvaunumme kahden muun ihmisen kanssa. No problem. Sitten vaan laiturille tuijottelemaan ihmisiä ja arvioimaan, kenen kanssa emme ainakaan tahtoisi samaan vaunuun. Batumin junavaunu oli siisti ja beige-sävytteinen. Tuossa vaiheessa iltaa väsymys alkoi olla jo sen verran suurta, ettei unta tarvinnut kauaa odottaa. Kaksi herrasmiestä (joita aiemmin luulimme yhdeksi ja samaksi) asettuivat omille lavitsoilleen ja me omillemme. Silmät kiinni, tulpat korviin ja unta palloon.

Aamulla heräsin töytäisyyn. "Ollaan viiden minuutin päästä Batumissa", Netta sanoi. "No kiva kiva". Tukka kuin kyljyksellä vedetty, suu tappaa talossa ja puutarhassa ja muutenkin hikisen nihkeä olo - ja pissittääkin vielä. Mutta ei ehdi tehdä mitään, sillä vaunuisäntä hoputtaa jo ovella laittamaan kenkiä jalkaan. Sää oli kaunis, mutta univaje painoi ja sehän ulostui sitten rasittavana ruikutuksena. Nilkkani rasitusvammakin haittasi kävelyä ja Netta joutui tyytymään matkaseuraan, joka oli kuin kroonisesti masentunut papukaija. Merenrantabulevardia edettiin hitaasti keskustaan päin. Nälkä kurni ja rakko oli halkeamaisillaan, mutta mikään ruokapaikka ei lauantaiaamuna kahdeksalta ollut vielä auki. Vaeltelun ja valituksen päätteeksi löysimme kuitenkin lounaspaikan, mutta vessa oli ehkä se suurempi helpotus. Vai oliko sittenkään. Hostellimme rähjäinen hasardivessa edusti ilmeisesti kuitenkin hieman edistyksellisempää wc-muotia Georgiassa, sillä lounasravintolassamme, kuten lähes kaikissa muissakin paikoissa Georgian matkamme aikana, wc:n virkaa edusti lähinnä reikä lattiassa. Onneksi mukana oli rullallinen Emboa. Jotain luksusta sentään. Hiljalleen saimme energiaa kerättyä ja kiersimme kaupungin kauniita aukioita. Batumi on Georgian toiseksi suurin kaupunki, joka edustaa tyylillisesti jotakin mukavaa Sunset Boulevardin, Miami Beachin, Nizzan ja neuvostomatkakohteiden sekamelskaa. Kadut oli monessa paikassa käännetty täysin ympäri ja paljon rakennettiin myös uutta. Batumin varalle sekä minulla että Netalla oli vain yksi tavoite - päästä meren rannalle ja uimaan. Päivä rantailulle oli lähes paras mahdollinen. Aurinko helotti ja lämpöä oli lähes 30 astetta. Netan hankkiessa meille aurinkotuolit, minä kävin vaihtamassa uimahousut jalkaan ensimmäistä kertaa kuluvan kesän aikana. Talviturkki tuli lopulta jätettyä Mustanmeren aaltoihin. En olekaan aikoihin uinut niin lämpimässä vedessä. Päivän vaihtuessa illaksi, kävelimme vielä kaupungin kaduilla, söimme ja lopulta suunnistimme Makhinjauriin, reilun viiden kilometrin päähän Batumista, jossa lähin rautatieasema sijaitsi. Makhinjaurin aseman penkeillä oli hyvä parantaa maailmaa kaikessa pimeydessä. Takaisin tullessa jouduimme vaihtamaan toisesta luokasta kolmanteen eli istuinluokkaan. Mikäpä siinä - eipä sitä ole juuri aiempinakaan öinä nukuttu.

Aamulla väsyneet matkalaiset palasivat hostellille nukkumaan pitkät unet. Vuorossa kokemusten kavalkadissa oli hostellin suihku. Suihku oli sijoitettu samaan tilaan kuin vessa. Suihkun virkaa teki epämääräinen muovinen tötterö, joka näytti hieman kastelukannun sadetinpäältä - tosin sillä eroavaisuudella, että tuosta suuttimesta vettä tippui vain heikkona suorana norona. Varsinainen suihkun ottaminen vaatikin jo sitten akrobaattista lahjakkuutta. Suihkusta kun tuli pelkästään kylmää vettä. Jerevanissa tapaamani Milos oli saanut aikoinaan kyseisestä laitteesta myös vaihtoehtoisesti tulikuumaa vettä. Kylmä vesikin kävi vallan mainiosti, kun oli tarpeeksi paljon suihkun tarpeessa. Mihinkään ei sopinut nojata. Sen huomasin ihan itse, kun kerran otin epähuomiossa tukea wc-pöntön vesisäiliöstä joka lähti seinästä irti. Sitä sitten operoitiin takaisin paniikinomaisesti. Ainakin kylmä suihku, paniikki sekä wc-pöntön säiliön sisältö piristivät kummasti. Sunnuntaipäivä pyhitettiin tyystin Tbilisille. Kaupunkia käveltiin ristiin rastiin ja jalkoihin hankittiin pari uutta rakkoa. Tyyliltään Tbilisi eroaa Jerevanista hyvinkin paljon. Esimerkiksi arkkitehtuuri on huomattavasti vaihtelevampaa eikä venäjää näe katukuvassa läheskään yhtä runsaasti. Venäjällä kyllä pärjäsi lähes joka paikassa, tyypillisesti huomattavasti paremmin kuin englannilla. Ensimmäisen päivän pintaraapaisun sijaan tämä toinen kokonainen Tbilisi-päivä antoi kaupungista jo vähän kokonaisemman kuvan, se antoi kaupungille suorastaan kasvot. Rustaveli-pääkadulla voi aistia eurooppalaisen ilmapiirin: Pariisin tai Barcelonan, vanhassa kaupungissa taas on herkkä orientalistinen tunnelma. Erikoista oli muuten se, että koko reissun aikana emme nähneet Jerevanin tai Tbilisin kaduilla yhtäkään humalaista teiniä. Kerjäläisiä oli sen sijaan runsaasti.

Uusi viikko alkoi maanantailla. Edellinen yö oli mennyt valvoessa vatsavaivojen kourissa, joten jäin itse nukkumaan hostellille, kun Netta meni vanhan kaupungin kupeeseen kylpylään hierottavaksi. Maanantaina sain suunnistaa aivan itse hostellilta metrokanavia pitkin Didube-marshrutka-asemalle, josta ottaisimme marsan lähellä sijaitsevaan Mtskhetan kaupunkiin. Mtskheta on tunnettu historiallisista rakennuksistaan, jotka ovat kaikki UNESCO:n maailmanperintökohteita. Tällä kertaa Lonely Planetin kirjainmuunninta käytettiin jo hyvissä ajoin hostellihuoneessa, jossa kirjoitin ruutupaperille omat harakanvarvasversioni metroasemien nimistä. Jo tähän mennessä olin kuitenkin oppinut kielestä kirjaimet A, I ja E. Tbilisi, Didube, Mtshketa... kaikissa noissa sanoissahan oli juuri nuo vokaalit. Piti vain katsoa, missä vokaalit sijaitsivat ja purkaa koodi. Metro on Tbilisissä oikein helppokäyttöinen ja edullinen, jos vain aseman nimistä saa selvän. Suurimmilla asemilla nimet lukevat myös latinalaisilla aakkosilla. Didubessa etsittiin sitten marsaa, jonka ikkunan alalaidassa lukisi TBILISI - DIDUBE. Ei tarvinnut kauaa pyöriä, kun ystävällinen mies neuvoi meidät kulman taa oikean marsan luo. Sitten vain sisälle ja reissuun. Didube edustaa georgialaisille erityisesti kristinuskoa. Georgia oli Armenian jälkeen maailman toinen kansakunta, joka vastaanotti kristinuskon valtionuskonnoksi. Georgialaisista suurin osa tunnustaa Georgian ortodoksista uskoa, joka eroaa hieman venäläisestä ortodoksisesta uskosta. Uskonto näkyy Tbilisinkin katukuvassa vahvasti. Marshrutka-busseissa puoli bussillista tekee ristinmerkkiä, kun ohitetaan kirkko tai kappeli. Nuoret miehet ja naiset pysähtyvät kirkkojen eteen kunnioittamaan luojaansa sekä Pyhää Jumalan Äitiä. Mtskhetaan on vain reilun viidentoista minuutin bussimatka Tbilisistä. Maisemat ovat kuitenkin jälleen kerran omaa luokkaansa. Mtskhetassa on noin 20 000 asukasta, mutta useita katedraaleja ja luostareita, joista parissa mekin vierailimme. Palasimme hostellille takaisin kuitenkin hyvissä ajoin, jotta viimeisestä matkapäivästä olisi mahdollista saada kaikki irti.

Kasvitieteellinen puutarha ja Äiti Georgia. Ne ainakin kuuluivat viimeisen päivän suunnitelmiin. Suunnitelmat vietiin myös toteen. Kovan kiipeämisen jälkeen huomasimme, että energiaa ei juuri muuhun riittänytkään. Kasvitieteellinen puutarha sijaitsee Tbilisin keskustan laitamilla, mutta puutarha on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Mitään eksoottista puutarhalta ei voi odottaa, mutta kapuaminen korkealle kukkuloiden harjanteille palkitsee kyllä kävijän. Kasvitieteellisen puutarhan päällä kaupunkia tervehtii Äiti Georgia -patsas, jolla on kädessään miekka. Armenian ja Georgian hyväntahtoinen (?) kilpaileminen näkyy kaikessa. Jerevanissa on Äiti Armeniansa miekkoineen, Tbilisissä Äiti Georgiansa. Jerevanissa ja Tbilisissä on lähes identtiset televisiotornit, Tbilisissä vilkkuva ja välkkyvä versio. Molemmissa kaupungeissa soivat suihkulähteet, mutta georgialaiset pistivät omansa tanssimaan. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta matkan alkuvaiheilla kävi jo ilmi, että georgialaisilla ei ole aprikooseja - ne ovat vain ja ainoastaan armenialaisten omaisuutta. Sen sijaan georgialaisilla on viininsä - ja hyvät viinit onkin. Aprikooseja tai ei, Äiti Georgian helmojen katveesta oli mykistävä näkymä yli Tbilisin kaupungin. Oli vaikea kuvitella, että tuohon laaksoon mahtuu yli 1,5 miljoonaa asukasta ja niin paljon erilaisia ihmiskohtaloita. Nälkäisinä ja helteen paahtamina kapusimme kukkuloilta alas kaupunkiin, nautimme tupakansauhut puistossa ja kävelimme syömään. Tarkoitus oli syödä kevyesti, mutta moista käsitettä ei Georgiassa tunneta. Sopivien sattumusten summana pöytämme täyttyi pelmeneistä, saslikista, salaatista, tuoreesta leivästä, hummus-munakoisoista ja litrasta georgialaista viiniä sekä lähdevettä. Eipä meillä kiire ollut syödessä ja hintaa koko satsille, jolla suomalainen syöttäisi suurperheen, kertyi kahdelta hengeltä yhteensä 32 laria eli noin 15 euroa. Matkan päätös oli suorastaan ovella. Kävelimme sillan yli ja vilkuttelimme kaupungille hyvästit. Uutta päivää emme tulisi Tbilisissä näkemään ainakaan tällä reissulla. Haikea oli olo, vaikka kyllä Suomikin kieltämättä houkutteli. Alkoivathan taksikuskien kaupanteko, liikenteen sekasotku ja TV-tornin kornit glitterivalot jo hieman kyllöttääkin.

Matka päättyi, kuten alkoikin: Ladalla. Lada ajoi meidät lentokentälle, jossa lähtöselvitys aloitettiin jo lähes kaksi tuntia ennen koneenlähtöä. Jälleen kerran ihmettelimme, miksi moinen, mutta tällä kertaa ymmärsimme huomattavasti paremmin. Kaukasian väki kun on aina myöhässä tai pitämässä torikokousta keskellä passijonoa. Eihän siitä mitään tulisi, jos pitäisi toistasataa georgialaista tunkea koneeseen puolessa tunnissa. Ei todellakaan. Tässä ihan todistusaineistoa siitä, että aina voi oppia uutta ihan käytännön esimerkein. Paikallisesta mentaliteetista kertoi myös se, että kaikille yhteiset säännöt eivät aina kosketa "minua". Esimerkiksi vaikka muiden pitää ottaa puhelimet pois päältä lentokoneessa, "minun ei ole kuitenkaan pakko tehdä niin". Vaikka muut eivät saa tuoda nesteitä koneeseen, "kyllä minä voin tuoda, kun olen viemässä näitä viinejä tädilleni". Vaikka koneessa ei saisi seisoa koneen tehdessä nousua, "kyllä minun täytyy, koska juttu kauempana istuvan tuttavan kanssa on pahasti kesken". Vaikka lentokoneessa ei saa tupakoida, "kyllä lentokoneen vessassa saa". Huokaus. Onneksi ehdimme vaihtaa Riiasta Helsingin koneeseen. En olisi kestänyt enää sekuntiakaan kauempaa ulkomailla. Mutta älä ymmärrä minua väärin, matka on ihastuttava. Kaukasian mentaliteetti on suuressa mittakaavassa vain liian paljon lainkuuliaiselle, kaavoihin kangistuneelle ja sosiaalisesti vammaiselle suomalaiselle.

TO DO:

- Jerevan on nähty parissa päivässä, Tbilisi kolmessa. Lähde kaupungin ulkopuolelle ja tutustu luontoon ja nähtävyyksiin. Se on edullista ja turvallista.

- Ota mukaan hyvät kengät ja monipuolinen lääkelaukku. Auringon polttamana, mahavaivoissa ja ärtyneellä nilkalla ei ole kiva reissata.

- Puhu ja ole sosiaalinen sydämesi kyllyydestä. Keskusteluseuraa löytyy varmasti!

- Ota selvää matkakohteistasi jo etukäteen, mutta varaudu kuitenkin suunnitelmien muuttumiseen

NOT TO DO:

- Älä lähde matkaan ilman kattavaa vakuutusta

- Älä vuokraa autoa

- Elä hättäile, kaikki onnistuu

TO LOVE:

- Kaukasiassa kaikki tuntevat itsensä tervetulleeksi.

- Vaikka Jerevan ja Tbilisi ovat suurkaupunkeja, ne ovat hyvin turvallisia ja kaikki tarvittava on käsien ulottuvilla lähes kellon ympäri.

- Kaukasiassa välimatkat ovat lyhyitä. Voit samalla matkalla tutustua niin itäiseen Turkkiin, Armeniaan, Georgiaan kuin Azerbaidzaniinkin. Matkustaminen on usein vaivatonta ja edullista, tosin tiettyjä alueita (esim. Vuoristo-Karabakh) on syytä välttää.

TO HATE:

- Jonottaminen

- Kerjäläiset ja taksikuskit