Puolikas elämä osa 10/?

Aivoverenvuoto luhisti minun kaksoistornini, räjäytti Hiroshimani ja pudotti Hindenburgini. Alkuun, hyvin pitkään, mielessäni pyöri pelkästään kysymys "miksi juuri minä?". Kun mietin tähänastisia elintapojani, voisin vastata itselleni, että näillä elintavoilla ennen kaikkea ja ennen pitkää juurikin minä. Nykyisin olen lääkitty, silmäni on avattu, en tupakoi ja olen huomioinut pari muutakin pahetta. Lisäksi syytä aivoverenvuodolleni ei vieläkään virallisesti ole. Ehkä olin vain huonotuurinen, kuten olen aina vähän ollutkin. Minun on hyvä tietää, ettei suonistossani ole rakenteellista vikaa, eikä aivoissani jyllää jokin suonia napsiva kasvain. Ja eivätpä minun elintapani niin kovin paljon poikkea monien terveiden ikäisteni miesten ja naisten elintavoista.

Alkuperäisen kysymyksen sijaan kyselisinkin nykyään, "kauanko tämä vielä kestää?". Tämä tuntuu ajoittain epätodelliselta, kuin painajaisunelta, jolle ei ole päätöstä. Käytännössä joka aamu herään toivoen, ettei kädessäni enää oli tuota jähmeää tunnetta, vaan se tuntuisi normaalilta ja askeltaisin taas vanhaan tapaan. Turhaan. Siksi kirjoitin 173. aamunani, etten ole herännyt vielä yhtenäkään aamuna onnellisena tai kiitollisena mistään. Tänään opiskelin Wikipediasta, mitä ovat tyvitumakkeet ja mitä ne tekevät kehossani. Selvisi, ettei kyse ollut mistään turhista värkeistä. Tieto lisäsi taas tuskaa, sillä vuotoni oli tapahtunut juurikin tyvitumakealueiden tuntumassa. Olisivatko nuo alueet parantuvia alueita vai kärsinkö ikuisesta aivovammasta?

Jos lisää tieto tuskaa, lisää sitä tiedottomuuskin. Toistuuko tämä? Kuntoudunko ikinä? Kuinka paljon ja kuinka hitaasti? Voinko ottaa enää ikinä juoksuaskelia? Mikäli kuntoutuminen loppuisi nyt, mitä se tarkoittaisi? Viimeisen kysymyksen suhteen olisin varma, että jonkun loppu on taas uusi alku. Uudet alut ovat olleet kivuliaita, mutta niitä on ollut pakko tehdä ja niihin on ollut pakko tottua. Monet asiat muuttuisivat, ehkä useat, ehkä jopa useimmat. Miten voisin elää täysipäisenä uuden vammaisen identiteettini kanssa?

(Kuva 11/2015, cutaani-hanskan sähköhoitoa ja liikeratojen kuntoutusta Armeo-laitteella.)

Toissa yönä valvoin puoli yötä miettien, miksi en osaa kirjoittaa elämästäni mitään positiivista. Päätin kirjoittaa heti aamulla positiivisen tekstin. Totuuden nimissä elämäni on nyt täynnä monenlaisia vaikeita kysymyksiä ilman vastauksia. En halua etsiä vastauksia vertaisryhmistä, koska en halua velloa tuntojani ventovieraille, enkä halua varsinkaan kuulla heidän mielipiteitään saati käsitellä heidän tuntemuksiaan. Saan olla itsekäs ja valita olla menemättä ja kuuntelematta. Olen nyt kirjoittanut yhdeksän tekstin joukkoon yhden positiivisen tekstin. Se saa toviksi riittää.

Nyt en ole taas itkenyt kunnolla sitten viime syksyn. Ehkä olisi pitänyt. Eilen itketti hetken vähän, mutta ei sitten kuitenkaan. Olen ollut ennen varsinainen itkupilli, mutta en oikein osaa enää itkeä turhanpäiväisyyksille. Eilen minua itketti Aivoliiton video, jossa oli suhteellisen hiljattain aivoinfarktin kokenut nuorehko nainen, Ella, joka totesi, että "huonoa oloa ei kukaan pysty ottamaan pois ja tällä hetkellä on tosi hankalaa olla olemassa..." Tuolta se juuri tuntuu. Tuon "kuin salama kirkkaalta taivaalta" -nimisen videeon voi kuka tahansa etsiä Youtubesta tahtoessaan. Tahtoessaan. Niin, kenenkään, ei edes läheisten tarvitse kuntoutua kanssani, vaikka itseäni kovin surkuttelenkin. Tarkoitukseni on viedä tietoa eteenpäin. Ehkä tämä olisi jollekin vain vähän helpompi kestää.

Olin itkeä äskettäinkin, kun katsoin tietoiskua AVH-kuntoutuksesta. Videossa kuntoutujalle laitettiin kumihanskoja käteen. Samaistuin niin täydellisesti tuohon tilanteeseen, että meinasin taas vähän romahtaa. En pystyisi vielä moneen kuukauteen esimerkiksi pukemaan minkäänlaisia hanskoja itsenäisesti. Oloni oli äkisti taas lohduton. Tästä tulikin mieleen vasemman käteni toimintakyky, mikä vaikuttaisi olevan näkyvin vammani. Kuitenkin itselleni traagisempi on jalan tunnottomuus ja kävelykestävyyden madaltuminen. Minun puolestani vasen käsi saisi vaikka jäädä tuollaiseksi, kunhan kävely alkaisi onnistua ja jaksaisin kävellä.

Puolikas elämä, osa 9/?

En ole varmaankaan koskaan onnistunut kirjoittamaan mitään yhtäjaksoisesti näin pitkään, kuin tätä ruikutuksen riivaamaa blogisarjaa. Alussa pelkäsin, etten jaksaisi keskittyä edes yhden kappaleen kirjoittamiseen tai tekstini olisi pelkkää kirjoitusvirhettä, mutta yllättäen tekstiä tulee helpohkosti, eivätkä neuropsykologiset häiriöt ole ainakaan silmiinpistävästi ilmoitelleet itsestään. Kun lueskelin kirjoittamiani tekstejä, niiden sävy oli silmiinpistävän negatiivinen, jopa masentava. Tokihan elämässä nyt tapahtuu positiivisiakin asioita, mutta yleensä joka päivä olen kyllä harmistunut jostakin. Tässä kirjoituksessa ajattelin kuitenkin keskittyä positiivisiin asioihin, "puolikas elämä" voikin olla puoliksi täyttä.

Mitä kuntoutumiseen tulee, niin kädessä alkaa olla jo liikettä ja kädestä on alkanut olla suunnilleen suhteessa yhtä paljon haittaa kuin hyötyä. Se, että käsi oli "koko ajan tiellä", olikin oikeastaan hyvä asia sitten lopulta. Olin huomioinut käden ja se sai aivot remonttihommiin! Jalka on kuntoutunut myös ihan mukavasti. Toki toivoisin jo käveleväni normaalisti, mutta se tuskin on mahdollista ennen tunnon kokonaisvaltaista palaamista. Pääsen kuitenkin liikkumaan joka puolelle ja se on pääasia! Tunto palannee aikanaan. Tunto on alkanut jo palata sekä käteen että jalkaan - ja mikäpä sitä pysäyttäisi. Nopeasti se ei välttämättä tapahdu, mutta itse en voi tehdä oikeastaan muuta kuin odottaa ja liikkua totutusti. Sekin on huojentava tieto, kun sen kuulee ammattilaiselta. Aktiivinen tietokoneen käyttäminen ja epäilemättä kirjoittaminenkin ovat nähtävästi kuntouttaneet myös neuropsykologista puolta. "Kynään" ei ole enää niin ahdistavaa tarttua ja tuotos ei ole juuri sen kummempaa kuin ehkä muutenkaan.

Vaikka aiemmin kirjoitinkin sarkastiseen sävyyn "onnenpotkuistani", on kuitenkin täysin tosiasia, että juuri näistä minun pääkopassani tapahtuneen tyyppisistä aivoverenvuodoista ei selvitä läheskään aina edes hengissä tai sitten vauriot ovat aivoissa hyvin merkittäviä. Saan todellakin olla iloinen siitä, ettei pettänyt suoni ollut mikään suuri suoni, vaan ilmeisesti seinämät pettivät useammasta hiussuonesta. En menettänyt käytännössä mitään muuta kuin tunnon raajoistani. Lihakseni vastaavat aivojen komentoihin. Vähän jähmeästi, mutta kuitenkin. Osaan myös puhua ja muistan kaiken, vaikka myös esimerkiksi talamus oli lähellä vuotoaluetta. Wikipedia kertoo, että "kaikki sensoriset hermoradat, lukuun ottamatta hajuaistimuksia välittäviä hermoratoja, kulkevat isoaivokuorelle talamuksen tumakkeiden kautta." En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta en haluaisi tietää, mitä veriklimppi saisi siellä aikaan.

Nautin suuresti yhteisestä ajasta puolisoni kanssa. Ironista kyllä, meillä on vihdoinkin enemmän yhteistä huolehdittavaa kuin koskaan. Toisilla se on pankkilaina, toisilla perhe, meillä se on minun vasen puoleni. Minusta tämä tapahtuma on lähentänyt meitä entisestään. Ihan kirjaimellisestikin, koska täällä pienessä asunnossa seinätkin ovat lähempänä. Kaupassakäynti ei ole ollut koskaan näin helppoa! Puhut vain kauppalistasta ääneen puolisen tuntia, niin yleensä tunnin sisään ovi käy ja ainakin jotakin mainitsemaasi ilmestyy kotiin kuin tilauksesta. Lisäksi ihan nautin kotona olemisesta. Ei minulla ole tarvettakaan mennä mihinkään. Voisin vain maata ja katsoa Modernia perhettä kellon ympäri, kuten käytännössä hyvin usein melkein teenkin.

Moderni perhe eli Alex, Haley, Luke, Phil, Claire, Gloria, Jay, Cam, Mitchell ja Lily; uusin korvikeperheeni. Välillä laitan sarjan pyörimään Netflixistä keskellä yötä vain nukahtaakseni Sofia Vergaran vaakkuvaan puhetyyliin. Joistakin voi olla outoa, mutta sairaalassakin mukanani oli kokonainen tuotantovuosi, yhteensä noin 80 jaksoa Tiina Siikasaaren ja Johanna Reenkolan ensin Radiomafialle ja ihan loppuvaiheessa YleX:lle tuottamaa komediallista kuunnelmaa, "Leilaa ja Annukkaa", jota kuuntelin yön läpeensä monien ulkomaanmatkojen "hop on hop off" -busseista saaduilla kuulokkeilla. Onnistuin laitosaikana tuhoamaan kolmet kuulokkeet ja kuuntelemaan tuotantovuoden 2003 alusta loppuun vähintään kolmesti. Mitä voimme oppia tästä? Reissatkaa matkoilla "Hop on, hop off" -busseissa, sillä ne auttavat hahmottamaan hyvin etenkin isompien kaupunkien rakennetta ja samalla näet varmuudella ainakin kohteiiden päänähtävyydet. Ja muistakaa hamstrata uudet kuulokkeet mukaan aina noustessanne bussiin.

Moderni perhe on muutenkin katsomisen arvoinen sarja! Huumori on helposti ymmärrettävää ja se kumpuaa lapsiperheiden arjesta. Sarja sopii koko perheelle, eikä huumori ole ketään loukkaavaa, vaan tarkoituksena taitaakin olla tuoda aidosta perhearjesta kumpuavia ilmiöitä esiin huumorin avulla. Ilmiöt eivät ole amerikkalaisia, vaan monet niistää ovat täysin globaaleja. No mutta se televisio- ja radioviihteestä tällä erää.

Ja vielä yksi mukava asia! Lyhensin juuri Master-korttiani toista tuhatta euroa, jotta kortilla olisi varaa ostaa alkuviikosta lentoliput. Tarkoituksena olisi toteuttaa taas yksi matka Balkanille. Alun perin suunnittelin yhdistelmämatkaa Islantiin ja New Yorkiin, mutta matkabudjettimme ei ollut siihen riittävä. Lisäksi mikään matkaluotto ei olisi tullut kyseeseen, sillä lyhennän vielä puolisen vuotta kolmisen sataa euroa kuukaudessa matkaluottoa sellaisesta matkasta, jota en voinut tammikuussa tehdä. Matkaluottokin on täysin mahdollinen taas sitten, kun nykyinen on maksettu ja olen palannut takaisin työelämään ja kuukausituloni ovat hitusen suuremmat.

Kuin irvokkaaksi pisteeksi I:n päälle, mainittakoon tämänkertaisen kirjoituksen päätteeksi, että tuloni ovat tosiaan sangen mukavat näin sairauslomallakin, vaikken tuota yhteiskunnalle muuta kuin hiilidioksidia uloshengittäessä. Siinä mielessä Suomessa voi sairastaa rauhassa. Huonoa omaatuntoakaan minun ei tarvitse kantaa, kun oikein lääkäri on omalla allekirjoituksellaan oikeaksitodistanut Kelalle kaikki vammani ja kyvyttömyyteni. Otetaan nyt tästäkin kaikki irti! Voihan se olla, etten enää sairastukaan tarpeeksi merkittävästi tienatakseni maksamiani veroeuroja takaisin! Äläkä suinkaan aliarvioi maksamieni verojen määrää! Olenhan ollut esimerkiksi kerran elämässäni osakkeenomistaja ja maksanut saunallista yksiötä myydessä myyntivoitosta 40 prosentin luovutusvoittoveron, koska en ollut itse asunut asunnossa yli kahta vuotta. Puhutaan kymmenien tuhansien veroeuroista hyvinvointivaltion yhteisbudjettiin. Pidän siis itseäni hyvänä sossialistina ja iloisena veronmaksajana. Olen myös hyvää hyvyyttäni ja silkkaa tietämättömyyttäni jättänyt anomatta verottajalta työmatkavähennystä vuosina 2007-2009, kun kuljin vieläpä pääkaupunkiseudulla töissä Riihimäeltä asti. En myöskään älynnyt, että niitähän voi anoa vielä jokusen vuoden takautuvasti. Kyllä niilläkin rahoilla olisi pari henkeä Islantiin ja New Yorkiin vienyt. Aikavähennyksiä kerään nyt täällä kotona, kun on laatuaikaa oman murusen kanssa.

Puolikas elämä, osa 8/?

Arki on muuttunut puolessa vuodessa melko täydellisesti. Reilun 30 neliön sijaan neliöitä on nyt 12,25 per henkilö. Siinäkin jaksaa ja pystyy, jos on pakko. Omaan 12,25 neliööni olen parkkeerannut pyörätuolini, jota tarvitsen oikeastaan enää pidemmillä ulkomatkoilla, joita emme juurikaan jaksa tehdä. Vieressä on myös rollaattori, jonka käyttämistä olen alkanut inhota. Minä saan vammaisena käyttää puolisoni 80cm leveää vuodetta. Puolisoni joutuu nukkumaan taitettavalla palapatjalla lattialla. Eihän tämä aivan unelmaelämää ole, mutta onnistuu paremman puutteessa.

Oli päivä, mikä tahansa, herään suunnilleen kymmenen aikaan. Herätys on harvoin aikaisempi edes kuntoutuspäivinä. Meillä on viehättävä pieni keittosyvennys, jossa yritän toisinaan laittaa ruokaa. Puolisoni ei ole talousihmisiä. Itse nautin ruoanlaitosta, mutta nykyisen toimintakyvyn myötä se on paitsi työlästä, myös melko vaarallista. Kuumuutta, kylmyyttä, teräviä veitsiä ja lasia. Kädessäni ei ole suojatuntoa, joten nuo kaikki voisivat aiheuttaa hengenvaarallisia tilanteita. Niidenkin pelkojen yli on mentävä ja on uhmattava myös puolisoni, omaishoitajan pelkoja. Hänenkään mielestään ei ole kovin miellyttävää katsoa minua pyörimässä epävarmoin askelin lieden äärellä.

Osaan kuitenkin laittaa ruokaa ja tykkään siitä. Toiminttaterapeutti ehdotti minulle aluksi kotiin yksikätisiä apuvälineitä, mutta tavoitteenani ei ole kuntoutua yksikätiseksi. Minulla on yhä kaksi jonkinlaisella toimintakyvyllä operoivaa kättä. Vasenta niistä voin käyttää tietynlaisena apuna esim. uudenmallisia korkillisia maitopurkkeja avatessa. Munakasainekset sekoitan jossakin muovisessa retkimuovipullossa, koska siitä on helppo pitää kiinni. Saan yhä omeletin onnistumaan parhaimmillaan erinomaisesti täysin ilma napua. Kuitenkin useimmissa ruuanlaittoon liittyvissä toimissa tarvitsen apua. Alttein vaaroille olen pilkkoessa. Silloin turvassa eivät välttämättä ole muutkaan. Kun käännän ylävartaloa nopeasti vasemmalle, myös käteni saattaa liikahtaa holtittomasti ja heittää esimerkiksi veitsen ja kulhon lattialle.

Haluaisin tehdä ruokaa kovasti itse, mutta usein laiskuus voittaa ja pyydän tuomaan valmisruokia. Moni muuten niin kovin arkinen asia, kuten siivoominen ja tiskaaminen ovat minulle mahdottomuuksia. Voisikin kysyä, mikä oli selitykseni ennen halvaantumista. Nykyisen toimintakyvyn vallitessa en saa onneksi ihan samanlaista sotkua aikaiseksikaan kuin ennen. Omat tavarani ovat enimmäkseen omassa asunnossani, Haagassa. Kirjojakaan en ole tänne puolisoni asuntoon juuri tuonut, koska neuropsykologiset ongelmani vaikeuttavat lukemista ja tekevät tarinan seuraamisesta kognitiivisesti raskasta. Joten tavarat pysyvät enimmäkseen hyllyssä. Sotkemiseni liittyy pääasiassa ruokaan. Jos olen laittanut ruokaa, lattia on yleensä päällystetty mausteilla ja milloin milläkin, mitä olen sattunut käsittelemään. Sama koskee syömistä. Tämän kokoluokan asunnossa ei ole ruokapöytää. Pöytänäni toimii kokoontaittuva tuoli. Ruoka ehtii hyvin usein pudota matkalla lattialle tai putoaa sinne viimeistään suustani. Olen ällöttävää ruokailuseuraa. Itseni saan sentään jotenkin pestyä.

Viime aikoina olen kärsinyt makuaistin ja suun tunnon ongelmista. Monet ruoat ja ruoka-aineet ovat maistuneet pahoilta tai suorastaan pilaantuneilta. Itse olen hyvin tarkka ruoka-aineiden tuoreuden kanssa, joten pilaantuneesta ruuata ei voi olla kyse. Kyseessä on arvattavasti jonkin lääkeaineen sivuvaikutus. Sivuvaikutuksia on monenlaisia, vaikka syön lääkkeitä hyvin maltillisissa määrin. Makuaistin muuttuminen on johtanut siihen, ettei ruokaa tee niin paljon mieli - oikeaa ruokaa. Karkit, sipsit ja muut maistuvat yhä valitettavan hyviltä. Laihtumaan en ole siis päässyt, mutta ehkä tämä on hieman hidastanut lihomistani. Äitini puheista annoin itseni ymmärtää, etten ainakaan näyttänyt massiivisesti lihaammalta kuin ennenkään.

Inhottavaa on se, ettei mikään ole enää extemporea. Jokaista uloslähtöä täytyy suunnitella vähintään päivä tai pari. Varsinaisia projekteja ovat ulkomaanmatkat, joiden suunnittelusta nautin ennen suuresti. Nykyisin suunnitteleminen ahdistaa suuresti. Merkittävin ahdistukseen vaikuttava tekijä on tiedon puute. Suunnittelen parhaillaan matkaa heinäkuulle. Kohde on tuttu, ihmiset ovat tuttuja. Ainoa vieras tässä kuviossa on kroppani. En tiedä ollenkaan, olenko heinäkuussa pyörätuolilla liikkuva vai en. Portaat ja mäet eivät ole ongelma, yli puolen kilometrin kävelymatkat ovat. Vähän myös mietityttää se, jos en voikaan mennä katsomaan kaikkia nähtävyyksiä, vaan matkaseurue saa puolestaan tuijotella minun tympeää naamaani ja kuunnella syyllistävää valitustani. Olenko varaamassa unelmamatkaa vai lähdössä hankkimaan vihamiehiä...

(Lohtumatkalla Espanjassa, Gran Canarialla 2/2016)

Sosiaalinen elämäni on muutenkin jotenkin kriisissä. En ole itse järin inspiroitunut liikahtamaan mihinkään kotoa, koska se on aina suurehko projekti. Onko portaita paljon? Onko vessa lähellä? Pärjäänkö näissä farkuissa? Täytyykö ruokailla? Onko mitään mahdollisuutta välttää itsensä nolaamista? Mikään ei ole ahdistavampaa kuin lähteä pitämään "pakkohauskaa" vain siksi, että kotoa on pakko poistua. Vaikka olenkin mukavuudenhaluinen, minua on alkanut ällöttää myös kuljetuspalvelu. Voisinpa vielä palata käyttämään joukkoliikennettä. Sekin on yhä minulle mahdotonta ja vähän vaarallistakin tarkkaavaisuusongelmieni takia.

Kotiuduttuani sain inspiraation lähteä elokuviin. Kyseinen elokuva ei pyöri varmasti Suomessa enää missään teattereissa. En voinut lähteä sinne myöskään yksin, koska liikuntakykyni oli kovin huono. Muutenkaan en tykkää liikkua julkisilla paikoillaja tungoksessa. Jonottaminen ahdistaa ja asiakastilanteet ketuttavat. Kolikot kierivät lattialla ja minä yritän niitä poimia ryysiksessä kolmen avuliaan tuntemattoman kanssa. Laitan lompakon, idiootti, vasempaan käteeni kolikkopuoli taas auki. Nyt siellä lattialla on viiden kolikon sijaan viisikymmentä kolikkoa. Ihmiset näyttävät ymmärtäväisiltä, mutta tiedän, että heidän sisällään kiehuu. "Pysyisi tuokin tunari laitoksessa, kun ei tuosta mitään tule." Mutta eihän mistään tule nykyisin oikein mitään.

Odotan paluuta työhön kuin kuuta nousevaa. Toisaalta taas pelkään sitä kuin inkvisitiota. Pelkään, että olen yliarvioinut toimintakykyni, enkä kykene enää töihin ja joudun jättämään työyhteisöni kuseen ja palaamaan sairauslomalle odottamaan ihmettä nimeltään "ihmekuntoutuminen" tapahtuvaksi. Eläkkeelle en suostu. Kouluttaudun vaikka uuteen ammattiin. Tämä elämä myös hieman hävettää minua. Tekemättömyydestä maksetaan minulle rahaa. Raha ei ole ihan pieni. Se on tuntuvasti pienempi kuin monen asiakkaani palkka. Tiedän, ettei tosiasioita vastaan voi tapella, mutta haluaisin eroon tästä tilanteesta. Nautin työarjen hektisestä rytmistä, ammatillisista haasteista ja innovatiivisesta työympäristöstä.

Arkeni ei ole enää arkea. Arkenani ei kuulu herätä kymmenen jälkeen, arkenani ei yleensä syödä kakkua, eikä tilata pitsaa. Arkeeni ei kuulu taksilla matkailu. Ja tärkeimpänä, arkeeni ei kuulu olla holhottavana. Ihan tavallinen elämäni on loppunut ainakin seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi, jotka vietän sairauslomalla, todennäköisesti pariksi vuodeksi. Pelkään, etten kuntoudu ikinä ennalleni. "Ennalleen kuntoutuminen" ei tarkoita tässä yhteydessä sitä, että kykenisin kaikkiin samoihin asioihin yhtä sujuvasti kuin ennenkin. Se tarkoittaa sitä, ettei kukaan ole minuun minkään sortin avustamissuhteessa, vaan selviydyn itse hyvin kaikenlaisista tilantesta.

Puolikas elämä, osa 7/?

173 aamua. Tänään on 173. 50-prosenttinen aamu, enkä ole herännyt vielä yhtenäkään aamuna onnellisena tai kiitollisena mistään. Vituttaa vaan ankarasti. "Miksi juuri minä?" jne. Konttaan 45 minuuttia pehmustetulla terapiamatolla ja olen kipeänä viikon sen jälkeen. En jaksa kävellä ruokakauppaan (pari sataa metriä), kun terve puoleni kramppaa. Herkkyyskausi alkaa olla lopuillaan. Siis se ensimmäinen puolivuotiskausi, jonka aikana tapahtuu. Seuraavan vuoden-pari tapahtuu jotakin järjettömän hitaalla ja epävarmalla aikataululla. Tai voin toki kuulua siihenkin jengiin, jonka kohdalla ei tapahdu yhtään mitään paitsi lihomista.

Tykkään uimisesta, mutta en saa edes uida, koska en pysyisi pinnalla. Valitettavasti tykkään myös kermasta ja sokerista. Syöminen onnistuu valitettavan hyvin myös yhdellä kädellä. Tämä tarkoittaa hallitsematonta lihomista. Kun syö 2400 kaloria päivässä ja kuluttaa 240, lihominen on melko oletettavakin lopputulos. Oikeastaan en saisi edes maata, koska se passivoi ja altistaa veritulpille. Urheillahan en saisi siksikään, koska en tunne, jos vahingossa loukkaisin itseni. Ja oikeasti... Minkälainen urheilulaji minulle edes sopisi. Vasen käteni on hervoton ja ne vähätkin lihakset ovat jo puolen vuoden käyttämättömyyden aikana lähteneet.

Lisäksi lihavuus on terveysriski. Painoindeksini oli viimeksi mitaattaessa (joulukuussa) 32, mikä tarkoittaa merkittävää ylipainoa. Toistaiseksi löydän vielä vaatteita, enkä ole ehtinyt ilmeisestikään tuhota kropassani mitään lopullisesti. Lihoin sairaalassa pahimmillaan marras-joulukuussa viisi kiloa, mikä on kuukausilihomiseksi jo saavutus. Nyt mikäli olen jatkanut enintäänkään samaa suuntausta, painan todennäköisesti lähemmäs 100 kiloa ja painoindeksini huidellee jossakin vaikean ja sairaalloisen ylipainon välillä. Sieltä ei palata enää "merkittävään" kymmenen prosentin painonpudotuksella. Lisäksi se 10 % painonpudotus veisi pelkällä ruokavaliomuutoksella varmaankin jo yli puoli vuotta.

Syön itseäni kirjaimellisesti hengiltä. Toivon, että saisin liikuntakykyä takaisin ennen sydän- ja verisuonitautien ilmaantumista tai polvieni musertumista. Järkyttävintä on se, että pidän ilmeisesti yllä viiden kilon kuukausilihomista, vaikka kiinnitän huomiota syömääni ruokaan. Voihan toki olla, että olen vain keksinyt koko lihomiseni. Vaakaa meillä ei ole. Mutta toisaalta, mikäs sen lihomisen olisi pysäyttänyt, kun se kerran kotilomilla alkoikin.

Olen myös mestarilaihduttaja. Olen laihduttanut elämässäni vähintäänkin saman määrän rasvaa kuin mikä nykyinen elopainoni on. Parhaimmillaan olen laihduttanut itseni normaalipainoiseksi vuosina 2007-2008. Silloin noudatin painonvartijoiden ohjeistuksia. Apuna oli lisäksi runsas hyötyliikunta. Silloin olin töissä Hyvinkäällä kehitysvammaisten asuntolaohjaajana. Kävelin päivittäin nelisen kilometriä suuntaansa Hyvinkään asemalta työpaikalle ja takaisin. Työ sisälsi lisäksi runsaasti aerobisia elementtejä, kuten kylvetystä. Kuuden asukkaan kylvettäminen käy jumpasta. Laihdutusurakkaan meni kahdeksan kuukautta. Vuoden 2007 lokakuussa olin laihduttanut 24 kiloa. Painoin 61 kiloa. Olen 163-senttinen, joten olin juuri muutaman kilon normaalipainon puolella.

(Opiskelija ja minä tuoreena opettajana, keväällä 2008)

Olin söpön näköinen pikkupoika. Mitkään vaatteet eivät mahtuneet päälleni. S-kokoiset paidat olivat telttoja ja olisin mahtunut seisomaan nykykokoisten farkkujen yhteen lahkeeseen. Olin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Samaan aikaan olin myös tupakkalakossa. Yksi merkittävä kysymys kuuluukin, miten voin painaa nyt, yhdeksän vuotta myöhemmin 30-40kg enemmän. Olen lohtusyöppö. Vuoden 2008 jälkeen ihmissuhderintamalla oli hyvin tuulista ja ruoka maittoi sekä juhliminen kiinnosti. Nyt ollaan samanlaisessa tilanteessa. Vaikka ihmissuhderintamalla seilataan tyynessä, lohturuoka ja toisinaan -juomakin maittaa. Tiedän tarkalleen, miksi olen tämän kokoinen. Tiedän tarkalleen myös, etten viihtyisi 61-kiloisena. Lievästi ylipainoisena 70-kiloisena olisin vielä minä ja painoa olisi helpompi pitää kurissakin (eikä niihin kilomääriin olisi täältä "satkun tuntumasta" niin pitkä matka). Ikuinen opiskelija, ikuinen laihduttaja. Näin se varmaan on. Pakko minun on ennen pitkää laihduttaa, ellen halua opetella enää useampia kertoja kävelemään tai suunnitella omia hautajaisiani.

Kukaan ei kehdannuut sanoa sitä ääneen, mutta kyllähän me kaikki sen tiedämme: aivoissani räjähti syyskuun 17. päivä juuri samoista syistä kuin miksi olen nyt 30 kiloa ylipainoinen.

Puolikas elämä, osa 6/?

Kun kirjoitin aiemmin ajan olevan viholliseni, tarkoitin sillä etenkin malttamattomuuttani. Kaiken pitäisi tapahtua heti. Lisäksi olen mielestäni korvaamaton. Kaipaan töihin. En varmaankaan siksi, että olisin jotenkin aivan erityisen huolissani asiakkaitteni hyvinvoinnista, vaan siksi, ettei kukaan muu osaa tehdä työtäni, kuten minä. Lisäksi tämä mahdollinen sijainen saattaa korvata minut, enkä olekaan enää taivaan lahja kotoutumiskoulutukselle, vaan korkeintaan saamaton kansioita aakkostava friikki.

Olen oppinut myös, että itsekkyydellääni ei ole rajoja. Kun minä sairastan ja toivun, Afrikan lapset saavat puolestani unhoittua. Ei, minulta ei liikene empatiaa muiden pahaan oloon. Keskiössä olen minä, minä ja minä. Minulla on ollut pitkään jo hieno taito viekoitella ihmisiä pikkusormeni ympärille. Kun henkilökohtainen tragedia kohtaa, tämä taito vain vahvistuu entisestään. Huomaamattaan ystäväpiirini huomaa olevansa perusteettomassa kiitollisuudenvelassa minulle ja tuntevansa huonoa omaatuntoa jostain, mitä he eivät ehkä muutenkaan tekisi. Siinä mielessä olen psykopaatti. Ja ettäs tiedätte.

Sanotaan, että sairas ihminen on itsekäs. Mutta milläs minä tämän perustelen, kun olen ollut puolen vuoden aikana sairas vain häviävän pienen tovin. Onko minulla edes oikeutta vaatia, kun olen hengissä, enkä sidottuna letkuihin ja pakotettuna syömään lääkkeitä lopun elämääni vain pysyäkseni hengissä? Olen odottanut, että minulle järjestetään asioita. Oletan, että niitä tehdään puolestani, koska olen liian ahdistunut tai "sairas" tekemään niitä itse. Olisi voinut kuvitella, että olisin nauttinut laitoshoidossa saamastani täydestä palvelusta. Edes peppua ei olisi tarvinnut pyyhkiä itse, jos olisi heittäytynyt tarpeeksi "sairaaksi". Olen sen verran heikko, ettei minusta ollut heittäytymään. Tyhmäkin olen, koska kuitenkin itse joudun laitosajastani maksamaan. Tietäkää myös kaikki, että suoriudun noin 90 % asioista kuten ennenkin tai pienin lisäjärjestelyin, jos yritän väittää teille, ettei minusta ole esim. kaupassa käymään.

Koska olen perusluonteeltani niin härski, osaan myös syyllistää läheisiäni. Jos en nyt aivan suorin sanoin, niin käytökselläni. Lisäksi minua ärsyttää itseäni myös suunnattomasti marttyyriasenne. Se onkin asia, jota olen osannut käyttää usein aseenani. Jos minun puolestani ei ala tapahtua, olen marttyyrien ympäröimä. Ja ajatella, vielä sairaalle ihmiselle menivät tekemään tai jättivät tekemättä tämän, milloin minkäkin. Älkää hyväksykö minulta tai keneltäkään tuota.

Sairaana minusta tulee täysikasvuinen 3-vuotias. Odotan, että äiti tulisi parantamaan - tai Jumala. Tarkkailuosaston aikoina halusin pehmoeläinsankarini, Kantri Helunan ja Ami Aspesundin luokseni. En edes tiedä, olisiko noita, lattialla kieriskelleitä olentoja edes saanut tuoda tarkkailuosastolle. Ties, mitä basiliskoja nuo vilisivät. Mitä muiden hengestä, kunhan itselläni on kotoinen olo! Samalla tavalla sairastan niin flunssat, vatsataudit kuin infarktitkin. Ja välillä vähän itketään ja kerätään sääliä.

Mutta jok'ikinen tuliainen on täällä kauniisti hyllyllä, ellei tuominkia syöty jo heti alkuunsa. Aikuisten värityskirjan ja "20 tapaa piirtää pöllö" -kirjan toin lähes koskemattomina kotiin, koska keskittymiskykyni oli kärsinyt aivotapahtuman seurauksena. Vaikka itsekäs mulkkuus on minussa syvällä, en kykene väheksymään mitään puolestani tehtyä tekoa tai korttia tai lahjaa, joilla minua on muistettu. Itkin työkavereiden tuomaa korttiakin varmaan kolme päivää. Olen pahoillani, etten ole vielä voinut kiittää kaikkia saamastani tuesta. Olisin kirjaimellisesti kuollut suruun, jos teitä ei olisi ollut paikalla. En nyt halua syyllistää niitäkään, jotka eivät käyneet sairaalassa minua katsomassa. En missään nimessä olettanut, että kaikki olisivat halunneet tai rohjenneet siellä käydä. Onhan sairaala jo luonteeltaan sellainen ympäristökin, että hyi! En ollut kuoleman kielissä, ehkä paitsi joskus henkisesti. Nyt pilvien lomasta paistaa jo aurinko.