Facebookiin oli linkattu Kodin kuvalehden juttu nuoresta naisesta, joka sairastaa Sturge-Weberin oireyhtymää, jonka näkyvimpänä merkkinä on kasvot vallannut syntymämerkki, tuliluomi. Tämä Nina puhuu kateudesta, joka kohdistuu "oikeisiin asioihin", kuten ystävän parempaan keittiöön. Hän tahtoisi huonoina päivinä näyttää tujottelijoille keskisormea. Minä en pysty kunnolla edes siihen. Huonona päivänä tahtoisin sahata käteni irti ja syöttää sen krokotiileille. Huonot päivät kumpuavat katkeruudesta tai turhautuneisuudesta.
Syyskuun 17. oli ihan tavallinen päivä. Heräsin kello 6.25, kuten lähes aina. Painelin suoraan kylppäriin, hyppäsin notkealla jalanheilautuksella ammeeseen ja otin päivittäisen seitsemän minuutin suihkuni. En syö aamulla yleensä mitään. Se on ollut niitä harvoja terveyteen liittyviä asioita, joita olen elämässäni joutunut pohtimaan. Etenkin lounasajan koittaessa,, kun vatsassa velloo valtava vihainen python, joka vaatii ahnaasti syötävää. En ole ollut mikään kaksinen lounaankaan syöjä. Tapoihini on kuulunut sinnitellä kahvilla ja tupakalla aina iltapäivään, kuten Kolmas nainenkin niin hauskasti aikoinaan lauloi. Minun rakkauteni tupakkaan alkoi joskus sivarivuosina, kun kävin vuonna 2000 Nurmijärven seurakunnan siivoojan kanssa pummitupakalla. Koko 13 kuukautta en voinut tietenkään pummia, vaan jossain vaiheessa päädyin ostamaan omankin askin. Yhteinen taival päättyi niin tupakoinnin kuin sen aiheuttaman kroonisen keuhkoputkentulehduksen kanssa syksyllä 2014. Joskkus kolmekymppisenä olin jo täysin vakuuttunut, että päiväni tässä olomuodossa alkaisivat olla luetut; kuolisin kuten isäni, liian nuorena ja yllättäen johonkin kivuliaaseen syöpään. Jokainen kolotus oli sitä. Syöpää. Syöpää ei olisi, ei sen kummemmin keuhkoissa kuin aivoissa. Tajusin, että jos en kohta lopettaisi pelkäämistä, pelko valtaisi elämän. Pelosta oli tulla patologista. Kun pääsin pelon yli, tunsin olevani kaikkivoipa. Olen nuori ja terve. Voin matkustella ja juhlia. Ja kyllä minä matkustelin - ja juhlin. Alkoholia käytin juuri vähän liikaa. en uskonut, että "vähän liikaa" olisi terveysriski. Enkä suostu uskomaan sitä vieläkään, en alkoholin, enkä ruoan suhteen.
Aamusuihkun jälkeen annoin tukan kuivua, kun katselin Facebookia. Olimme kirjoitelleet Tanjan ja Heidin kanssa yhteensä yli 50 000 viestiä. Sitten olikin jo lähdettävä juoksujalkaa bussipysäkille. Huomiseksi pitäisikin keksiä erilaisia työmatkajärjestelyjä, kun bussikuskit lakkoilevat, eikä Tanjakaan pääse viemään. En aikoisi kuiteenkaan lähteä Karjaan toimipisteeseen, vaikka se olikin alun perin tarkoitus. Töissä olisi tiedossa aika helpon tuntuinen päivä. Normaalirutiinin lisäksi pitäisi myös tutustua kansainvälisen projektin papereihin. Lokakuussa olisi tulossa elämäni ensimmäinen työmatka, Osloon. Keväällä olisi mahdollisesi tiedosa matka keväiseen Roomaan. Kieltämättä vähän mietin, houkutteliko minua enemmän matkustaminen vai projektityön kokemus.
Päivä alkoi sangen haastavasti, mutta valitettavan tavanomaisesti. Ensimmäisenä oli asunnoton asiakas. Tässä tapauksessa kysyntä ja tarjonta eivät yleensä juurikaan kohtaa. Asiakas odottaa saavansa asunnon, minulla taas on tarjottavana apua asuntohakemuksen kirjoittamiseen sekä tarpeellisia yhteystietoja. Seuraavaksi pitäisikin selvitellä oikeusasioita, jotka eivät todellakaan kuulu repertuaariini. Tämän jälkeen tunneb ansainneeni kupillisen kahvia ja hetken keskustelua kollegoiden kanssa. Hanna oli hankkinut juuri Antti Holman kirjan "Kauheimmat runot" ja luki sitä räkäitkun sekaisen naurun sästyksellä ääneen. Minä yhdyin räkäiseen nauruun ja välillä siemailin kahvia vain seuraavassa hetkessä nauraakseni sen rinnuksilleni. Huh, minun täytyisi lainata tuo kirja joskus.
Söin Facebookin keskustelujen mukaan "epäilyttävän makuista kanapastaa". Hekottelin itsekseni, että kauankos se ruokamyrkytys tekeytyykään. Jospa ehtisi tehdä työpäivän loppuun. Kyseessä oli kaupan valmisruoka. Olenhan itse erinomainen ja ylivarovainen kokki. Kotona valmistin ruuaksi italialaisia haudutettuja lihapullia tuorepastan kanssa ja vielä extra-valkosipulilla, kun olo oli vähän kuumeinen. Se jumalainen ruoka vie nälän vuorokaudeksi. Pasta-annos aiheutti kuitenkin perinteisen hiilarihumalan ja väsymyksen. Nukahdin päiväunille. Herätessä päätä vähän särki ja lihaksetkin olivat jotenkin veltot. Olin varma, että joku pöpö nyt jyllää. Ajattelin pysäyttää taudin etenemisen heti välittömästi ja otin Tukholmasts ostetun Treo-poresärkylääkkeen. Olin jo päättänyt - olipa sairaus mikä tahansa, en tulisi menemään perjantaina töihin.
Tietokoneella oli jotenkin hankalaa kirjoittaa. Tuntui kuin sormet olisivat jotenkin väärän pituiset ja painelisivat vääriä nappeja, kuten painelivatkin. Aloin epäillä jonkinasteista aivoverenkierron häiriötä. Viimeistään vessaan kompastellessani olin varma. Kello oli 21.09, soitin hätäkeskukseen ja kuvailin oireeni. Yritin pukea päälleni, mutta paidan napittamisesta oli tullut ylivoimaista. Tomppa sai avustettua farkut jalkaani ja sitoi lenkkarini. Päivän valkosipuliannoksen syötyäni olisi varmasti hyvä pestä hampaat. Sain vaivoin koukistettua käteni ja aseteltua sormeni venyttääkseni hammaslankaa. Samassa hammaslanka putosi lattialle. Sähköhammasharja oli liian tekninen vempain käytettäväksi. Ei siitä mitään tulisi, päätin ja lähdin portaita pitkin alakertaan. Ulkona huomasin vasemman jalkani antavan hieman periksi. Kadun varteen saapuessani siitä oli jo kadonnut tunto, kuten kädestänikin. Vasen puoleni muistutti säälittävää vihantarehua. Tomppa auttoi minut istumaan katukivetykselle. Sitten ambulanssi jo tulikin. Hoitajat kysyivät ystävällisesti, saavatko he leikata paitani. "Jos se vain pelastaa henkeni", vastasin. Tai en muista. Jokin tuollainen vastaus olisi ollut tapaiseni.
Tunnin päästä olin vielä tutkimuksissa Meilahden sairaalassa. Magneettikuvat kertoivat armotonta kieltä. Oikealle tyvitumakealueelle oli ilmestynyt 2,3x5,7x3,0cm kokoinen verihyytymä, diagnoosina I61 eli syvä aivojen sisäinen verenvuoto. Vuoto aiheutti vaemman puolen hemipareesin eli halvauksen, joka ei ollut kuitenkaan täydellinen. Vasen käteni ei noussut laisinkaan. Yksikään sormi ei liikahtanut edes vahingossa. Jalkakin oli tunnoton, mutta jalkaterässä tapahtui jotain liikehdintää. Seuraavaksi minut vietiin tarkkailuosastolle, jolla minua pidettäisiin siihen asti, kun tilanne on vakaantunut ja akuuttiosastolta huone löytynyt.
Tämä kirjoitus on kirjoitettu oikealla kädellä. Vasenta kättä ei voi edes hervottomuutensa takia päästää tietokoneen lähelle. Aivotapahtuman jälkiseuraamuksena kärsin myös taarkkaavaisuushäiriöistä, jotka vaikeuttavat pitempiaikaista keskittymistä. Lisäksi kärsin vasemman puolen hahmotushäiriöistä. Sanottaisiko, että vasen puoli on minulle olemassa vain 97-prosenttisesti. Tämä johtaa luonnollisesti tahattomiin kirjoitusvirheisiin ja virheiden huomiottajättämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti