Puolikas elämä, osa 2/?

Torstaina 17. syyskuuta itkin itseni uneen. En mennyt perjantaina töihin. Tuona torstaina alkoi noin viikon mittainen aika suljetulla valvontaosastolla. Tuosta ajasta muistot ovat hyvin hataria, koska nukuin lähes vuorokauden ympäri. Kun en nukkunut, itkin. Minulta oli viety kaikki tuttu ja turvallinen. En saanut käydä edes vessassa itsenäisesti, vaan takamuksenikin pyyhki joku hoitajaraukka. Tunsin oloni niin halvennetuksi, vaikka hoitohenkilökunta teki parhaansa, jotta olisin tuntenut oloni vähintäänkin siedettäväksi. Söin mielialalääkettä, mutta lääke alkoi kunnolla vaikuttaa vasta noin viikon kuluttua. En surrut siinä hetkessä toimintakykyni menettämistä. Surin voimattomuutta ja itsenäisyyden menetystä. Olisinko voinut tehdä mitään toisin? Miksi juuri minä? Ehkä saan raajani liikkuaan, kunhan vain yritän tarpeeksi...

Muutos normaaliin arkeen oli siis absoluuttinen. Suuni oli vasemmalta puolelta halvaantunut ja kastikkeet valuivat pitkin kaulaani ja muusit takertuivat parransänkeeni. Koska tuntoa ei ollut, oliin aina ruokailun jälkeen täyden pesun tarpeessa, joka oli projekti siinä missä paidan vaihtaminenkin. Minulla ei ole ollut koskaan ennen myöskään säännöllistä lääkitystä. Nyt söin useampaa eri verenpainelääkettä, aivojensuojalääke kouristuksia vastaan, vatsansuojalääke, napapiikki ehkäisemään veritulppien syntyä ja kaiken päälle vielä mielialalääke yleiseen v*tutukseen. Hieman myöhemmin sain repertuaariin vielä lihasrelaksantin ja kolesterolilääkkeen, jotka ovat verenpainelääkkeiden kera yhä repertuaarissa, lihasrelaksanttia lukuunottamatta syön tätä nykyistä settiä vielä lopun elämäni.

Minut avustettiin istumaan heti, kun oli mahdollista. Sain myös liikkumista mahdollistamaan melko pikaisesti etäisesti pyörätuolia muistuttaneen valtamerilaivan, jolla pystyin liikkummaan noin yhden kilometrin vuosisadassa. Itsenäinen liikkuminen omia raajoja käyttäen oli ehdottomasti kiellettyä. Halusin huutaa, vaikka eipä siitä itsenäisestä liikkumisesta olisi mitään tullutkaan. Kuntoutuksen alku oli vielä suhteellisen kaukana. Motivaatio oli vielä tuolloin suhteellisen hyvä. Tuntui lupaavalta, että jalassa oli liikettä. Myös kuntoutumistavoitteitani ei lytätty, vaikka nyt tiedänkin ne jo aivan liian korkeiksi - ja taas tekisi mieli vähän huutaa.

Yksi erityisesti alkuaikojen ahdistuksen aihe oli arjen katoaminen. Minulla oli oma rytmini ja tulevaisuudensuunnitelmani. Nyt ne kaikki oli viety minulta, tärkeä osa minuuttani oltiin viety. Eiffel-tornini oli kolmijalkainen. Matka oli varattu, mutta olisiko minusta mihinkään vielä edes kolmen vuoden, saati kolmen kuukauden kuluttua. Järkkynyttä perusturvallisuudentunnetta ei enää helposti korjata, mutta onneksi minulla oli/on hyvä turvaverkko. Ymmärsin aika pian sen, ettei tapahtuneesta ole minulle merkitystä pinnallisessa mielessä. Kaunis kävelytyylikin on merkityksetön, jollen voi kävellä, missä haluan.

En tuntenut koko kolmen kuukauden laitosaikanani yksinäisyyttä. Ensimmäiset päivät olivat lohduttomia ja mustia. Heidiä ja Tanjaa ei päästetty käymään valvontaosastolle (minun) turvallisuussyistä, mutta Tanja toimitti minulle työkavereilta laminoidun toivottelukortin Antti Holman kirjasta poimitun runon kera. Tuo kortti pääsi perille vain siksi, että se oli mahdollista desinfioida. Valvontaosastolle pääsi vain Tomppa ja äiti sekä muut lähimmät perheenjäsenet. Viikon kuluttua tilanne oli uomittunut jo niin, että minut oli turvallista siirtää akuuttiosastolle, mutta väsymys oli vielä täysin yliluonnollista ja nukahtelin lähes kesken lauseen.

(työkaverien kortin runo)

(keskustelua Facebookissa)