Puolikas elämä, osa 4/?

Miltä tuntuisi käydä suihkussa kerran viikossa ja silloinkin toisen henkilön avustamana? Sairaalan käytäntö oli se, että avustettavat potilaat pääsevät suihkuun kerran viikossa. Muina päivinä peseydytään pesulapuilla vuoteessa, joka sekin on jo melko nöyryyttävää. En saanut suihkulupaa yli kuukauteen eli myös pesulappukylvyt ja kuivashampoo tulivat tutuiksi. Olen tottunnut käymään yleensä päivittäin suihkussa, joten olo oli ajoittain todella yököttävä. Suihkussa käytiin suihkutuolilla. Jokainen voisi opiskella pahan päivän varalle yksikätisen suihkussa käymisen taidon. Esimerkiksi kainaloiden pesemisestä tulee merkittävästi haastavampaa.

Miltä tuntuisi yrittää nukkua, kun huonekaveri kuuntelee täysillä YLE puheen keskusteluohjelman uusintaa aamuyöllä. Edes hoitajat eivät saaneet huonekaveriani lopettamaan terroriaan. Vihdoin, kun sanoin asiasta itse, hän lopetti aamuyön shownsa ja lhti huoneesta pelästyttelemään yöhoitajia. Kyseessä oli itsensä hulluksi piikittänyt entinen amfetaministi, joten muutamat päivät olivat hyvinkin ärsykkeellisiä. Pinna kiristyi äärimmilleen silloin, kun hän toi potilashuoneeseen cd-mankan. Sinänsä ihan viihdyttävää oli kuunnella tarinoita herran nuoruudesta, jolloin hän oli toiminut erinäisten muusikkojen roudarina. Opin tietämään, kuka oli "paska jätkä" ja kuka oli "reilu jätkä", kuka ei osannut ja kuka osasi. Huonekaverini diagnoosi oli aivoinfarkti ja hän selvisi verrattain minimaalisin jälkioirein. Muuta oireistoa hänellä olikin riittämiin. Yhden erityisen maanisen päivän päätteeksi hän vain katosi. Kun hänet vihdoin löydettiin, hänet siirrettiin välittömästi naapurilaitokseen, Auroran sairaalan psykiatriselle osastolle. Sain olla huoneessani ennätykselliset kolme yötä yksin! Se hurmostila ei ollut korvattavissa.

Olin Laakson kuntoutusosastolla kaksi ja puoli kuukautta, kolmessa eri huoneessa. Huoneissa oli aina joko yksi tai useampi huonekaveri. Ensimmäiset viikot Laaksossa olin huoneessa numero 9, seuranani kolme 70+ -ikäistä miestä. Sitten minut siirrettiin huoneeseen numero 1, jonne sain parin päivän yksinäisyyden jälkeen huonekaveriksi jo aiemmin esitellyn bipolarisen henkilön. Viimeisessä huoneessa eli huoneessa nnumero 10 vietin pisimmän ajan ja myös huonekaverit vaihtuivat melko usein. Samaiseen huoneeseen sain huonekaveriksi järjestyksessään jo toisen sekopään, kun naapurisairaalasta siirrettiin potilas kuntoutukseen. Ja taas alkoi valvominen. Sairaalloisen ahdistuneen ihmisen seuraaminen on melko kamalaa.

(Laakson sairaala, osasto K15, huone 10)

Miltä tuntuisi joutua perustelemaan lähes joka ilta, ettei ole tottunut nukkumaan pyjamassa ja tahtoisi mielellään itse päättää, minkälaisissa vaatteissa nukkuu? Yöhousushow oli joka iltainen tappelu, joka meni välillä jo tahattoman komiikan puolelle. Aamulla hoitajat järkyttyneenä tiedustelivat, olinko todella nukkunut päivähousuissani. Järkytyksistä puheen ollen, en onnistunut järkyttämään ilmeisesti ketään suuresti erikoisemmalla perhemuodollani. Tosin kun puhuin puolisostani, lääkäri kysyi minulta kerran, olenko varma, ettei minulla ole hiviä. Huounekavereilleni en puhunut henkilökohtaisista asioistani pääasiassa mitään. Puolisooni viittasin puolisona. Luulen, että myös osaavieraista pidettiin vaimo(i)nani.

Miltä tuntuisi juoda piimää joka aterialla? Oma vikahan se oli, kun sanoin, että piimä olisi kiva ruokajuoma. Jostain syystä sen muuttaminen osoittautui ajan myötä mahdottomaksi. Ymmärsin, että se oli muutettu, mutta joka aamu sain kuitenkin tarjottimen aamupuurolla ja piimällä. Jotenkin se piimä ei kuitenkaan sovi aamuun. Laihduin sairaalassa ensimmäisen kuukauden aikana neljä kiloa. Sen sijaan, kun kotilomat alkoivat, lihoin viimeisen kuukauden aikana viisi kiloa. Sairaalaruoka oli mautonta ja samankaltaiset ruoka-annoket, viilokit, kuten niitä kutsuin, seurasivat toistaan. Kana oli selvästi kauden tuote. Toisinaan ilmestyi yllättäen ihan kivojakin anoksia. Jälkiruoat vaihtelivat mehukeitoista omenahyveeseen ja lettuihin.

(Viimeinen päivällinen osastolla)

Sairaala-ajalta tahdon kiittää kaikkia kyläilijöitä. Vaikka saatoinkin näyttää suhtautuvan käyntiinne, kuin se olisi yhdentekevää, niin haluan erikseen huomauttaa, että odotin teitä joka päivä tulevaksi. Oli päiviä, jolloin käytännössä tuijotin ovea ja rukoilin, että joku tulisi. Yleensä tulija oli hoitaja tai maaninen huonekaveri, mutta toisinaan joku ihana vieraskin. Vieraat veivät minut hetkeksi pois siitä absurdista maailmasta, jossa vasenkaan ei ollut enää entisensä. Siinä maailmassa vasen käteni oli nimeltään Otto Wille. Siinä maailmassa potilaita yritettiin myrkyttää ja yöhousumafia suosi omiaan. Päivärytmini oli mennyt täysin sekaisin. Menin nukkumaan kello 20.00 ja heräsin yleensä aamulla joko omin päin tai huonekaverin avustuksella. Vielä nykyisinkin minulla on tapana mennä nukkumaan pari-kolme tuntia totuttua aiemmin. Nukun kuitenkin yleensä kellon ympäri helposti. Aivojen parantuminen vaatii unta.

Olin laitoksessa kolme kuukautta, mikä on aivan helvetin pitkä ja tylsä aika. Huoneissamme ei ollut edes televisiota, koska muuten kuntoutujat eivät liiku. Itsenäisyyden menettäminenn oli täydellistä. Turvallisuusaspektin lisäksi wc-käynnillä piti olla mukana valvoja myös siksi, että hän merkkaa paperille ylös tuotoksen. Kun sain alkaa käydä itse vessassa, hoitaja kysäisi vessakäyntini tuotoksesta ikään kuin small talkin omaisesti. Siirryttiin taas takaisin absurdiin.