Mielestäni myös muiden ihmisten tulisi ymmärtää, ettei minun unelmani ole kyky kävellä tai käyttää käsiä normaalisti, vaan unelmomin ihan toisenlaisista asioista. Olisiko se vastaavassa tilanteessa sinunkaan unelmasi? Voihan se olla, etten kuntoudu enää ikinä. Mitäs sitten? Luovunko muistakin "vähäpätöisemmistä unelmista"? Toimintakyky liittyy usein niihin unelmiin oleellisesti, toisinaan taas ei lainkaan. Minkälaisia unelmia jää elämään henkilökohtaisten tragedioiden jälkeen? Osa unelmistani on yhä yhtä pinnallisia ja itsekkäitä kuin aina ennenkin. En ole menettänyt mitään elintärkeää. tästä syystä en kaipaa sääliä ja olen tullut myös intolerantiksi kaikenlaiselle lässyttämiselle ja puolestatekemiselle. Kumpikaan ei tuo toimintakykyäni takaisin.
Ollaan nyt omaishoitsjan kanssa jonotettu uutta asuntoa jo reilu vuosi, mikä on Helsingissä vielä melko maltillinen odotusaika. Epäreilujen sattumusten vuoksi en enää oikein kykene asumaan omassa asunnossani, joten asumme molemmat täällä Kannelmäessä, omaishoitajani 24,5 neliön asunnossa, johon on lisäksi varastoitu myös liikkumisen apuvälineeni eli pyörätuoli ja rollaattori, joihin kompastelen aina öisin vessareissuillani. Tällä hetkellä Haagassa sijaitseva "oma" vuokra-asuntoni toimii käytännössä varastona, josta maksan kolmisen sataa euroa vuokraa kuukausittain. Vuokraisäntäni heltyi puolittamaan vuokran kuultuaan tilanteestani. Isomman edullisen asunnon saaminen on tällä hetkellä suurimpia unelmia. Asunnon löytyminen myös helpottaisi töihinpaluun käytännön järjestelyitä mahdollisine matkapalvelukuljetuksineen. Olen virallisesti kirjoilla yhä Haagan asunnossa, mikä aiheuttaa hankalia selitystilanteita toisinaan.
Olen oppinut itsestäni ainakin sen, että ilmeisesti puhun jotenkin huonosti, kun minun sanomisiani ei ymmärretä tai aina kuunnellakaan. Yht'äkkiä en ole edes terveydenhoidon ammattilaisten mielestä oman kehoni herra, vaan jopa minulle ventovieraat ihmiset vaikuttavat tietävän toimintakykyni paremmin. "Niinku sähän et voi kävellä portaita." Fail. Minä olen mestari kävelemään portaita. "Jos on vaara kaatua koko ajan..." Fail. Minulla ei ole vaara kaatua koko ajan. Tasapainoni on mitä mainioin. Ja jos kaadun, kaadun. Olen kaatunut ennenkin ja tulen kaatuilemaan vielä monet kerrat niin, että veri lentää kaaressa ja polvilumpiot rutisevat. What's the big deal? Ja viimeisimpänä tapauksena lääkäri, jota en ole koskaan tavannutkaan, joka päätteli toimintakykyni olevan niin heikko, etten selviytyisi edes töihin, joten sairauslomaani jatkettiin kolmella kuukaudella. Epic fail! Kysyisinkin, mitä työmatkojani helpottavia temppuja arvon lääkäri ajatteli minun oppivan niiden kolmen kuukauden aikana? Pöyristyttävintä on se, etteivät liikuntavammaisten parissa työskentelevät tunnu tietävän oikein mitään vammaispalvelulaista. Tosin eivätpä he tunnu tietävän paljon minun toimintakyvystänikään, vaikka minua sännöllisesti kuntouttavat. "Sinullahan varmasti on..." "Eipä muuten ole!"
Ja sitten tietysti vähän hysteriaa. "Älä liiku!", huusi äitini minulle ensimmäisellä käynnillä maalla. Meinasin hajota raivosta kappaleiksi. Kyllä minä oman toimintakykyni vartijana tiedän, milloin on syytäpysyä liikkessä ja milloin ei. En tarvitse ulkopuolisia ihmisiä arvioimaan arjessani liikuntakykyäni, enkä etenkään tarvitse ihmisiä tekemään minulle rajoitteita. Ja sitten tietysti idiotismi. Koska aivoissani on tapahtunut jotakin ja joudun liikkumaan pyörätuolilla, olen varmasti lisäksi myös jotenkin kehitysvammainen. Mikä älykkäisiin ihmisiin menee vammankohdatessaan? Ei liikuntavamma tee minusta tyhmää. En lähtisi hyppimään yhdellä jalalla, jos se tuntuisi vaaralliselta. Itsesuojeluvaisto minulla on yhä normaali. Osaan myös asioida iha normaalisti kaupassa, eikä asiakaspalvelijan tarvitse hoitaa asiointitilannetta avustajani kanssa. Löydän myös lentokentällä portin näytöistä ihan itsenäisesti. Olenhan lentänyt varmaankin yhteensä jo satakunta kertaa elämässäni.
Ylipäätään kaikenlainen holhoaminen ja vastuukysymykset ovat tulleet osaksi elämää. Koska milloin kelläkin on vastuu minusta, en oikein mielellään voisi lähteä yöllä hiprakassa yksin vessaan, vaan minun tulisi tehdä tarpeeni ämpäriin. Koska jos kaadun ja luu murtuu, syy ei ole minun, vaan sen kaksijalkaisen ihmisen, joka minusta on kulloinkin vastuussa. Olenhan tosiaan idiootti, jolla ei ole itsesuojeluvaistoa - varsinkaan hiprakassa. Ja lisäksi kaatuilenkin joka paikassa. Kompastumiseni aiheuttavat äänekkäitä teatraalisia kirkaisuja. Voin paljastaa - jos kaadun, kaadun todennäköisesti siksi, että pelästyn kirkaisuasi. Ja voin myös paljastaa - koska olen täysi-ikäinen ihminen, jota ei ole anottu holhottavaksi, vain minä olen vastuussa itsestäni, paitsi sairaalassa, jossa vastuu siirtyy henkilökunnalle. Sairaalassa en saanutkaan liikkua itsenäisesti senttiäkään yli kuukauteen. Olen kaatunut kotona ollessa yhden (1) kerran. Ulkona en vielä kertaakaan. Kompastelen kylläkin päivittäin runsaasti. Muistuttaisin myös äitini puolustuksessa, että kyseessä oli kuitenkin äitini. Äidit toimivat aivan eri logiikan perusteella.
Olen oppinut itsestäni, ettei pinnallisuus kuulu elämääni, kuuten jo jossakin aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin. Minua ei kiinnosta, kuinka teknisesti hienoa kävelystäni tulee. Minua kiinnostaa, pystynkö vastaisuudessakin tekemään ulkomailla pitkiä patikointeja. Tällä hetkellä pystyn kävelemään joitakin satoja metrejä. En sairaan puoleni takia, vaan koska terve puoleni väsyy niin nopeasti. Silti osa unelmistanin on yhä aivan yhtä pinnallisia kuin ennenkin. Tahdon yhä saada suuret kuukausitulot, jotta voisin säästää matkailuun ja muihin länsimaisiin unelmiini. Tahtoisin myös saavuttaa työssäni jotakin merkittävää ja kehittää itseäni.
Ystäväni kertoi eilen ilmoittautuneensa klovnerian peruskurssille. Haluaisin toteuttaa enemmän tuollaisia unelmia. Tuollaisista ihmisistä niitä elokuvia tehdään, ei tällaisista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti