perjantai 12. syyskuuta 2008

Maailma edessä

Törmäsinpä tosielämään eräs päivä työpaikalla, kun opiskelijani ei suostunut vastaamaan "Mikä sinun nimesi on?" ja "Missä sinä asut?" -tyyppisiin kysymyksiin. Hän tunsi itsensä uhatuksi ryhmän keskellä, koska on ollut vainojen uhri ja vielä journalisti. Kyllä siinä meni S2-opettaja hetkeksi hiljaiseksi. Opetussuunnitelman mukaan suomen kielen ykköskurssin suorittamisen ehtona on sosiaalisen alkeistason kielenkäytön hallitseminen. Keskustelimme tilanteesta ja pääsimme kompromissiin. Minä olin ammattilainen ja hän oli vastaanottavainen. Arkipäivän suomen kielen opetuksen funktionalismia siis.

En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut näin suuren konkretian saattelemana omien opiskelijoitteni taustoja. Tauollani mietin, mitäköhän eri opiskelijoiden taustoista löytyisi. Useimmilla thaimaalaisilla ja vietnamilaisilla nuorilla opiskelijattarillani oli suomalaiset sukunimet - tämä yhtälö oli nopeasti ratkaistu. Mutta mikä mahtaa olla näiden naisten motiivi Suomeen tulemiseksi? Tulivatko he rakkaudesta vai paremman tulevaisuuden toivossa? Onko heidän tulevaisuutensa todellisuudessa parempi Suomessa kuin lähtömaassaan? Tätä ei varmasti saisi selville kuin haastattelemalla yksilöitä, mutta työni puolesta ylittäisin siinä reippaasti valtuuteni. Sen verran ryhmästäni kuitenkin tiesin, että vainottu journalistini on joutunut elämässä kokemaan kovia. Hän oli myös kovia kokeneen oloinen. Turkin lähihistoriasta tiedän sen verran, ettei ryhmäni kurdien historiaa tarvitse kovin syvältä kaivella. Myös Kosovon kriisi on lähietäisyydellä. Muutamien maahanmuuttajanaisten luki-ongelmatkaan eivät olleet tavattomuus. Päätin kahvitaukoni mietinnät lopputulokseen: tieto lisää tuskaa. Tämän päätelmän lisäksi ymmärsin, etten voi luoda opiskelijoilleni historiaa enkä nykypäivää omasta päästäni. He ovat opiskelijoitani. Tiedän heistä jo tarpeeksi. Kaikilla meillä on historiamme. Minulla varmasti huomattavasti helpompi, kuin monilla heistä. Maailma näpäytti minua.

Biafran nälänhätä 60-luvulla, Etiopian nälänhätä ennen ja nyt, maailman kriisit, venepakolaiset...
Jos nuo asiat tuntuvat kaukaisilta ja vieraita nyt, kun televisio ja internet on olohuoneissamme, voimme vain kuvitella, kuinka kaukaiselta nuo asiat ovat tuntuneet silloin, kun olohuoneessa oli vain isä, äiti ja kaksi lasta. PS. Perulainen kummityttöni Roselia täyttää pian viisi vuotta. Mitä viisivuotias perulaistyttö tarvitsee?!

Ei kommentteja: