Kauneutta (?) kruunun hinnalla

Miss Brasilia 2008:n operaatiot:

- Rinnat (vaatekoko suureni koosta 38 kokoon 42)
- kaksi nenäleikkausta
- korvaleikkaus
- hampaat
- botox
- alimpien kylkiluiden poisto
- vatsan rasvaimu

Kerrassaan kuvottavaa! Hampaat vielä ymmärrän ja tissitkin jotenkin, mutta kylkiluiden poistot ja botoxin ruiskuttamiset menevät jo nuoren ja kauniin naisen kohdalla yli hilseen! Mikä mahtaa olla naisen asema maassa, jossa menestyminen omassa elämässä voi olla kiinni itsensä silpomisesta?!

Ehdin opiskella syksyllä 2007 ja keväällä 2008 harmikseni vain muutaman opintoviikon verran kehitysmaatutkimusta. Ei tarvitse kuitenkaan olla tohtorin tupsukelakkia päässään ymmärtääkseen myös naisen aseman ja kauneuskilpailujen välisen yhteyden. En tarkoita tällä yhteydellä pelkästään eräiden feministipiirien kantaa naisten esineellistämisestä, vaan etenkin Latinalaisessa Amerikassa länsimainen kauneusihanne ja sen mukanaan tuomat kauneuskilpailut koskettavat naissukupuolta myös muilla tasoilla. Naisten heikko asema monissa Latinalaisen Amerikan maissa on epäilemättä jo johtanut uudenlaiseen vaiettuun valkoiseen orjakauppaan, joka pyörii kauneusbisneksen ympärillä.

Ei liene täysin kaukaa haettua kuvitella yhtälöä, jossa suuren missi- tai mallifirman gangterien bongaajat kiertelevät Kolumbian ja Venezuelan syrjäkyliä etsien potentiaalista nuorta tyttöä, josta saisi koulutettua maan uuden menestyksekkään kauneuskuningattaren ja mahdollisesti myös supermallin. Köyhimmillä alueilla ei liene myöskään ihme, että vanhemmat lähettävät tyttärensä näiden missimogulien matkaan, jotka lupaavat tyttärelle ja perheelle maat ja mannut, jos ja JOS tytär sattuu menestymään kansallisissa ja kansainvälisissä koitoksissa. Naiset viedään pääkaupunkien missikouluihin prepattaviksi ja heille tehdään epäilemättä jo nuorella iällä kruunun vaatimat kauneusleikkaukset. Mikäli menestystä tulee kansallisissa kauneuskilpailuissa, unelmat voivat käydä toteen. Mikäli menestystä ei tule, todennäköisesti tyttö palaa takaisin maaseudulle nenä poskella ja huulet turpeina tai löytää sitten onnen jonkun armollisen herran näyttelymisuna pääkaupungista. Paineet menestymiseen ovat tästä syystä nuorelle naiselle suuret. Ei ole siis ihme, että he antavat silvotuttaa itsensä avaruusolioiksi niin kamalan usein.

Edeltävä on tietysti huomattavan karrikoitu esimerkki missibisneksen raadollisuudesta. Yleensä nuoren naisen väylä missiksi ei ole läheskään näin traaginen todellisuudessa. Tahdoinpa vain muistuttaa siitä, minkälaisessa maailmassa elämme. Suomessahan asiat ovat täysin toisin. Kyllähän Latinalaisen Amerikan meininkiin verrattavia esimerkkejä löytyy myös Amerikasta, jossa vanhemmat kasvattavat lapsistaan kauneuskuningattaria jo kapaloikäisestä lähtien. Päivänsäteistä tulee lapsimissejä, lapsimisseistä teinimissejä, teinimisseistä varsinaisia ja varsinaisista rouvamissejä. Tietääpä media kertoa mummomisseistäkin.

Miss Puerto Rico 2008:

Tämän päivän autot halkovat tuulta kuin vesipisarat ilmaa maahan tippuessaan. Myös tämän päivän kauneuskilpailuissa missit halkovat catwalkia todennäköisesti aerodynaamisempina kuin koskaan. Suomessa kauneuskirurgian päälle ei ole missikisoissa koskaan ymmärretty. Sitä pidetään jopa tuomittavana. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että mikäli kauneuskirurgiaan liittyy henkilökohtaisia syitä, silloin sen tulisi olla missillekin sallittua. Sen sijaan misseyden nimissä ei kenenkään tulisi lähteä itseään leikkelemään. Se, jos mikä, kertoo naisten aseman heikkoudesta. Surullista kyllä, kansainvälisten kauneuskilpailujen osanottajakaartin ulkomuoto kertoo myös kansainvälisen naisten aseman hauraudesta.

Ei ole yllätys, että valitsin esimerkikseni juuri Brasilian 22-vuotiaan Natália Anderlen. Brasiliassa tehdään nimittäin Yhdysvaltain jälkeen eniten maailmassa kauneusleikkauksia henkeä kohden. Vuonna 2004 Brasiliassa suoritettiin arviolta noin 800 000 kauneusleikkausta, joista noin 13 prosenttia kohdistui alle 18-vuotiaisiin lapsiin ja nuoriin. Brasilian Natália Anderle ja Puerto Ricon Ingrid Rivera eivät sijoittuneet 15 kauneiman joukkoon Miss Universum -kilpailussa Vietnamissa tänä vuonna. Venezuelan voittajatytön lisäksi 15 kauneimman joukossa oli tyttöjä Kolumbiasta, Dominikaanisesta Tasavallasta ja Meksikosta. Kaikki Latinalaisen Amerikan maita, joissa naisten asema on jo ennestään alueesta riippuen heikko tai korkeintaan tyydyttävä.

Tässä tekstissäni en käsitellyt esimerkiksi Afrikan sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasian maita, joissa naisten asema on erityisen huono, koska kyseisillä alueilla ei ole suurta missibisneksen ympärillä pyörivää koneistoa verrattuna Karibian sekä Väli- ja Etelä-Amerikan alueisiin. Kauneusleikkausbisneksen mukaantulo (liekö sitten sponsoroituja leikkauksia) on tullut kyllä suuremmassa määrin myös Aasiaan. Eurooppa on Itä-Eurooppaa lukuunottamatta pysynyt missikilpailuissa kauneusleikkausten kanssa jokseenkin hyvän maun rajoissa. Kauneuskilpailujen arvot ovat selkeästi muuttuneet kylmempään suuntaan. Kilpailu kovenee, joten myös panokset bisneksessä kovenevat vuosi vuodelta.

Maailma edessä

Törmäsinpä tosielämään eräs päivä työpaikalla, kun opiskelijani ei suostunut vastaamaan "Mikä sinun nimesi on?" ja "Missä sinä asut?" -tyyppisiin kysymyksiin. Hän tunsi itsensä uhatuksi ryhmän keskellä, koska on ollut vainojen uhri ja vielä journalisti. Kyllä siinä meni S2-opettaja hetkeksi hiljaiseksi. Opetussuunnitelman mukaan suomen kielen ykköskurssin suorittamisen ehtona on sosiaalisen alkeistason kielenkäytön hallitseminen. Keskustelimme tilanteesta ja pääsimme kompromissiin. Minä olin ammattilainen ja hän oli vastaanottavainen. Arkipäivän suomen kielen opetuksen funktionalismia siis.

En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut näin suuren konkretian saattelemana omien opiskelijoitteni taustoja. Tauollani mietin, mitäköhän eri opiskelijoiden taustoista löytyisi. Useimmilla thaimaalaisilla ja vietnamilaisilla nuorilla opiskelijattarillani oli suomalaiset sukunimet - tämä yhtälö oli nopeasti ratkaistu. Mutta mikä mahtaa olla näiden naisten motiivi Suomeen tulemiseksi? Tulivatko he rakkaudesta vai paremman tulevaisuuden toivossa? Onko heidän tulevaisuutensa todellisuudessa parempi Suomessa kuin lähtömaassaan? Tätä ei varmasti saisi selville kuin haastattelemalla yksilöitä, mutta työni puolesta ylittäisin siinä reippaasti valtuuteni. Sen verran ryhmästäni kuitenkin tiesin, että vainottu journalistini on joutunut elämässä kokemaan kovia. Hän oli myös kovia kokeneen oloinen. Turkin lähihistoriasta tiedän sen verran, ettei ryhmäni kurdien historiaa tarvitse kovin syvältä kaivella. Myös Kosovon kriisi on lähietäisyydellä. Muutamien maahanmuuttajanaisten luki-ongelmatkaan eivät olleet tavattomuus. Päätin kahvitaukoni mietinnät lopputulokseen: tieto lisää tuskaa. Tämän päätelmän lisäksi ymmärsin, etten voi luoda opiskelijoilleni historiaa enkä nykypäivää omasta päästäni. He ovat opiskelijoitani. Tiedän heistä jo tarpeeksi. Kaikilla meillä on historiamme. Minulla varmasti huomattavasti helpompi, kuin monilla heistä. Maailma näpäytti minua.

Biafran nälänhätä 60-luvulla, Etiopian nälänhätä ennen ja nyt, maailman kriisit, venepakolaiset...
Jos nuo asiat tuntuvat kaukaisilta ja vieraita nyt, kun televisio ja internet on olohuoneissamme, voimme vain kuvitella, kuinka kaukaiselta nuo asiat ovat tuntuneet silloin, kun olohuoneessa oli vain isä, äiti ja kaksi lasta. PS. Perulainen kummityttöni Roselia täyttää pian viisi vuotta. Mitä viisivuotias perulaistyttö tarvitsee?!

Viidet missikisat - viisi muistoa

Miss Suomi 1988

Amerikka oli silloin saapunut koleaan Pohjolaan, kun komeakroppaisen säihkysilmäisen Barbien, Nina Björnströmin päähän kiinnitettiin Suomen kauneimman naisen kruunu. Tuo on tiettävästi ensimmäinen kristallinkirkas muistoni kauneuskilpailuista. Vielä tuohon aikaan en ymmärtänyt kauneuskilpailujen päälle juurikaan, vaan lähinnä tuo viihdetapahtuma kuului perheemme jokavuotisiin "pakkoihin" yhdessä Euroviisujen ja Syksyn Sävelien kanssa. Tuo kilpailu tuo mieleen myös muistoja mummon ruskeasta tv-toosasta, joka otti toimiakseen vasta napakalla iskulla keskelle otsaa - ja senkin jälkeen kuva alkoi näkyä vasta minuuttien kuluttua. Tuo rujo rakkine tarjosi minulle kuitenkin ensimmäisen kauneuskilpailumuiston.


Miss Skandinavia 1991

Varsinainen missikisafanaatikko minusta tuli 1990-luvun alussa. Hörhöyttä kesti ehkä 4-5 vuotta, kunnes murrosikäisenä päätin, etteivät missikisat sovi ikäiseni pojan tv-viihdeohjelmistoon. Sen sijaan Euroviisuista en päässyt koskaan eroon. Erityisen hyvin mieleeni on jäänyt Miss Skandinavia 1991-kilpailu, joka oli ensimmäisiä VHS-kasetille nauhoittamiani kauneuskilpailuja. Tuohon aikaan, ehkä hieman yllättäenkin, missikisat olivat minulle se #1 -viihde ja euroviisut tulivat selvänä kakkosena. Kaseteiltani löytyi niin Miss Model of the World -kilpailuja kuin Suomessa televisioitu Miss America -kilpailukin. Näiden lisäksi tietenkin kaikki muut suurimmat kansainväliset ja kotimaiset kilvat. Teini-iän vuosina nuo nauhoitteet tosin tuhottiin nauhottamalla päälle ilmeisestikin mielestäni ikäiselleni sopivampaa ohjelmistoa.

Vuoden 1991 Miss Skandinavia-kilpailu on jäänyt mieleeni monestakin syystä. Ei ainoastaan Sirpa Viljamaan upeiden glamourin ja väkevän camp-henkisten juontojen takia, vaan myös Nina Björkfeltin, minun kaikkien aikojen Miss Suomi-perintöprinsessani takia. Ninahan sen komeimman kruunun sitten vei. Vielä vuosia myöhemmin osasin tapailla ulkoa Sirpan juontoja ja äänenpainoja: "Asta Sigriduuur Einarsdottir". Miss Skandinavia-kilpailu oli tuohon aikaan tyylikkään ja arvokkaan oloinen kauneuskilpailu, joka mittelöitiin useana vuonna Turun Rantasipi Ikituurin kongressitiloissa juhlavan punaisella lavalla ja hehkuvan MS-kyltin alla, soveliaan yksinkertaisena, yksinkertaisen tyylikkäänä. Yksinkertaisen tyylikkäitä olivat myös nuoret neidot. Eivät ole nykyään missitkään niin kuin ennen, täytyy todeta, vaikka toki Miss Skandinavia-kilpailuun harvemmin lähetettiinkään niitä muiden Pohjoismaiden kaikkein kauneimpia, Suomea lukuun ottamatta tietenkin. Oli miten oli, Nina Björkfelt oli illan kuningatar ja mikä jottei - olihan hän vuonna 1990 Miss Maailma-kilpailussa viiden parhaan joukossa.


Miss Universum 1992

Vuoden 1991 Lupitan kilpailutkin jollain tavalla muistan, mutta yksi kaikkien aikojen kauneuskuningattarista kruunattiin Bangkokissa, Miss Universum 1992 -kilpailussa. Michelle McLean oli tuolloin Jumalattareni ja on sitä yhä. Erityistä nostalgiaa kilpailuun toivat Kirsi-Marja Niemen hassunhauskat selostukset, josta olisin mielelläni toivonut perinnettä tulevillekin vuosille. Mielestäni 1990-luvun alun Miss Universum -kilpailut olivat vielä sellaiset, jotka tursusivat glamouria ja aitoja kaunottaria. Nykyisin voittajalta odotetaan jo lähes kliinistä täydellisyyttä. Michelle McLean oli juuri klassinen kaunotar. Itse olen verrannut häntä Anne Pohtamoon, jonka kanssa olivatkin tuohon aikaan kuin kaksi marjaa, vaikka ikäeroa Annella ja ikäistään huomattavasti vanhemman oloisella Michellellä oli jo 18 vuotta. Ehkäpä vuosittaisen glamour-annoksen väheneminen ja kaupallisen muovimaisuuden lisääntyminen vei minulta sitten sen viimeisenkin innon katsoa kauneuskilpailuja. Pidin laskujeni mukaan kauneuskilpailujen säännöllisestä seuraamisesta kahdeksan vuoden tauon. Hyi minua!


Miss Universum 1996

Kun 2000-luvun taitteen jälkeen aloin kysellä tuttavilta missitallenteita eri vuosilta, oli Miss Universum 1996 -tallenne ensimmäisiä, joita näin. En muistanut nähneeni Lola Odusogan upeaa esiintymistä koskaan aiemmin, Alicia Machadon voitosta puhumattakaan. Miss Universum 1996 -kilpailu oli kuitenkin jo huomattavan erilainen verrattuna neljä vuotta aikaisempaan Michelle McLeanin kilpavuoteen. Camp-henki oli vuonna 1996 lähes kokonaan syrjäytetty ja pikkusiskotkin oli iltapukukierrokselta heivattu johonkin. Järkytys oli valtava. "You are my star" -pikkusiskobiisi oli niin itkettävän hyvä! <3> jalat-maassa-ihminen (jos jotain kiinnostaa Tarynin kuulumiset).


Miss Maailma 2002

Tartossa aloin seurata kauneuskilpailuja oikein urakalla taas pitkästä aikaa. Suomessahan kansainvälisiä kauneuskilpailuja ei oltu näytetty enää miesmuistiin. Virossa sen sijaan oli mahdollisuus katsoa sekä Miss Universum- että Miss Maailma -kilpailuja. Kolmen tunnin ajan vääntelin antennia eri ilmansuuntiin, jotta saisin Miss Maailma -kilpailun 2002 näkymään. Viron televisiolle kilpailut juonsi Viron euroviisukarsinnoistakin tuttu viihdetoimittaja Marko Reikop. Viron televisiossa oli näytetty jo usean päivän ajan "esikatseluja" Miss Maailma -kilpailuista ja minä tietysti opiskelijaelämääni tylsistyneinä tein myös omat listani noiden videoklippien perusteella. Muistaakseni jatkoon päässeissä oli minun listallani ainoastaan kolme samaa kuin tuomareiden listoissa. En tuohon aikaan ymmärtänyt vuoden 2004 euroviisupostikorteista tutun turkkilaisen Azra Akininkaan Miss Maailma -titteliä. Suomelle ei tuona vuonna menestystä tullut, mutta vuoden 2004 Miss Maailma -kilpailua voidaan pitää jonkinlaisena uuden eran alkuna omalle missifaniudelleni.


Tämän vuoden Miss Universum -kilpailu tarjosi mielestäni hieman paluuta 80- ja 90-luvun alkuun. Kilpailussa oli taas värikkyyttä ja ihan reilua camp- ja kitsch-henkeä havaittavissa. Tänä vuonna myös voittaja sekä ensimmäinen perintöprinsessa olivat suuresti mieleen. Missifaniudellekaan ei näy näillä näkymin loppua.

Viidet Euroviisut - viisi muistoa

Zagreb 1990

Tästä se koko hulluus alkoi. Täytyy tunnustaa, etteivät muistikuvat ole erityisen selkeät tämän kisan suhteen - siis nimen omaan ne muistikuvat vuodelta 1990. Olin tuolloin 9-vuotias ihme hiippari ja samana vuonna hurahdin myös missikisoihin. Vuonna 1990 muistan elävästi, että suosikkini oli Jugoslavian "Marilyn" Tajci, jonka tajuntaan lyövä esitys laulusta "Hajde da ludujemo" tatuoitui nuoren miehen verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Itkuhan siinä pääsi, kun Jugoslavia ei voittanutkaan kilpailua. Muistan myös, kuinka kannustin kärkisijoille Brittien nuorta Emmaa. Edellisenä vuonna olin katsonut ainakin osia Euroviisuista ja silloinkin muistan nuoruuden olleen valtti omissa suosikeissani. Jostain syystä olen ollut aina hulluna teiniartisteihin viisuissa. Vieläkin!


Millstreet 1993

Millstreetin hevostalliviisuissa oli mielestäni jotain todella camp-henkistä. Ensinnäkin ajatus siitä, että kilpailu järjestetään hevostallissa (myöhemmin ymmärsin, että maneesi ja talli eivät ehkä ole ihan sama asia) oli erittäin mielenkiintoinen. Kaikki se työ, mitä oli tehty, että tallista (siis maneesista) oli saatu tyylikäs tuon päivän konserttiareena popille ja iskelmälle. Se iski 12-vuotiaan Tonin tajuntaan. Tuota voi kai pitää eräänlaisena tyyppiesimerkkinä camp-aatteellisesta ajattelusta. Jostain syystä tv-ruudusta näkyvä hallin puukatto ja pienestä kylästä näytetyt postikortit tekivät tuosta tapahtumasta maalaispojalle ikimuistoisen. Koska isäpuoli oli unohtanut ostaa minulle viisukasetin, vuoden 1993 kilpailut eivät vielä tallentuneet videomuotoon, mutta Outi Poppin ja Sanna Kojon selosteet biiseineen kyseisistä kisoista kuunneltiin lähinnä puhki. Luojan kiitos perheellämme oli tuohon aikaan ajanmukaiset poppivehkeet, joilla pystyi nauhottamaan audiota hyvätasoisesti radiosta! Millstreetin kisojen lauluista 12-vuotiasta Tonia miellyttivät mm. Tanskan ja Kroatian laulut. Tanska on yhä oma pieni perversioni ja Kroatia pysyy yhä listaykkösenä kaikesta korniudestaankin huolimatta. Minähän Lego-palikoistani rakensin niitä lavojakin ja asettelin sitten Lego-ukot samaan asentoon, kuin Tanskan ja Kroatian laulajat. Sitten soitettiin kasettia taustalla ja fiilisteltiin. Mielikuvitusta riitti tuollaiseen.



Jerusalem 1999

Jerusalemin kisat ovat omanlaisensa muisto, sillä olin ollut OGAEn jäsen jo reilun vuoden ajan ja olin saanut klubin kautta jo ystäviäkin. Vuoden 1999-kilpailut katsoin mielenkiintoisessa seurassa, sillä saksalainen viisufaniystäväni Stefan oli tullut Suomeen vaihto-oppilaaksi tuolloin ja päätimme järjestää omat viisukatsojaiset. Vuonna 1999 ylivoimainen suosikkini kilpailussa oli Kypros. Olin suorastaan järkyttynyt siitä, että Kyproksen laulua muistettiin kilpailussa vain kahdella pisteellä. Kulttimaineeseenhan tuo laulu oli vielä nouseva fanien keskuudessa tulevina vuosina. Vuoden 1999 kilpailuista ei tullut ehkä eurooppalaisyleisölle ikimuistoista tapahtumaa, mutta tärkeitä muistoja tärkeistä tilanteista nousee silti mieleen.


Tukholma 2000

Tukholma ei ole minulle kaupunkina vieras, eivätkä olleet euroviisutkaan enää tuohon aikaan. Tukholman viisureissu oli myös ensimmäinen viisumatkani sekä ensimmäinen tapaaminen useiden minulle rakkaiden ihmisten kanssa. Tukholman viisumatkalla on myös erittäin tärkeä merkitys omassa "kaapista tulemisessa" - niin viisufanina kuin muutenkin. Tukholmaan lähdettiin Vikingin paatilla Helsingistä aurikoisena toukokuisena päivänä. Majoituin samaan hyttiin kolmen lähes vieraan miespuolisen ihmisolennon kanssa. Tukholmassa vietimme aikaa kokonaisen viikon. Sen matkan aikana viimeistään rakastuin Tukholmaan ja euroviisuihin iäksi. Oli muuten aika eksoottista majoittautua Tukholmassa hotellilaiva Gustaf af Klintiin, joka oli ankkuroitu jonnekin Slussenin tienoille. Kyseisen paatin sängyt olivat kooltaan n. 170 x 70cm ja kaiken lisäksi jalkopääty kapeni kolmiomaisesti, koska sängyt olivat laivan keulassa, seinän puolella. Lisäksi laivassa oli yhteissuihkut sekä yhteis-wc:t! Kuinka ihanaa (lauseen ironian ymmärtävät varmasti ihmiset, jotka tietävät minun mukavuudenhaluni)!


Tukholman viikko meni Globenin yhteyteen rakennetun hotellin aulassa kytätessä, josko joku tunnistettava artistikasvo viipottaisi ohi. Tuon viikon aikana sain mukavasti nimmareita ja lähes kaikista artisteista kuviakin. Sen verran pitkästyttävää tuo aulassa kyttääminen kuitenkin oli, että ehdin tutustua kolmeen minulle erittäin rakkaaseen ihmiseen. Yksi heistä oli toki jo ennaltakin tuttu. Tuohon aikaan ei ollut puhettakaan fanien akkreditoinneista eikä moinen ylellisyys käynyt edes suomalaisten fanien mielessä! Harjoituksia seurasimme näppärinä poikina ja tyttöinä Globe-hotellin ylimpien kerroksien räppänäikkunoista, joista oli suora näkymä toiselle puolelle hallia sijoitettuun lavaan. Tukholman viikon jälkeen koitti ensimmäinen viisukrapula. Sittemmin olen viisuhumaltunut vielä kolmeen otteeseen eri viisukaupungeissa: Tallinnassa, Helsingissä ja Belgradissa.

Helsinki 2007

Nyt kun vertaa ensimmäistä euroviisumatkaa kolmanteen euroviisumatkaan, niin ero on huima. Ensinnäkin lentokoneiden ja laivojen sijaan suoritin matkan kisapaikalle R-junalla. Tosin Virossa asuessahan reissasin Tallinnankin viisuihin bussilla. Harvinaista herkkua moinen kuitenkin. Toiseksi, sain mahdollisuuden nukkua useimmat viisuviikkojen yöt omassa sängyssä. Kolmanneksi, tällä erää kaulassa oli se mystinen identiteettiläpykkä, jolla pääsi seuraamaan viikon aikana harjoituksia ja lehdistötilaisuuksia sekä sai kutsuja kaupungin kuumimpiin bileisiin! Olin siis viisutaivaassa. Aivan. Suomi oli minun viisutaivaani.


Ylpeyden tunne oli suunnaton, kun sai istua EuroClubin terassilla Vanhalla ja poltella säimää tuijotellen ohikulkijoita ja katsellen saman vuoden esikatseluja valtavalta katu-screenilta. Oli ihanaa reissata Messukeskukseen joka aamu sormenpäät jännityksestä kihelmöiden tarkastamaan, mitä "Joulupukki" oli tällä kertaa repussaan tuonut lehdistölokeroihimme. Vuoden 2000 parin-kolmenkymmenen valokuvan sijaan kuvia tuli otettua viitisensataa. Pääsinpä yhteiskuvaan palvomani Karolina Gocevankin kanssa. Sain mahdollisuuden viettää hänen kanssaan myös mukavan hetken Esplanadin puistossa. Tuon viikon olin "joku". Puolentoista viikon glamourintäyteinen elämä päättyi Eurovision laulukilpailun finaaliin, jota olin katsomassa rivillä kuusi. Jälleen unohtumatonta. Kaiken kruunasi vielä after party, jossa artistit olivat nielemässä pettymyksen kyyneliään ja menestyksen iloaan - siis NE artistit, jotka paikalle suvaitsivat ilmaantua.



Moni ihminen kysyy, mikä niissä viisuissa niin viehättää. Yksinkertaista vastausta on vaikea antaa juuri sen takia, koska euroviisuihin liittyy niin paljon muistoja ja tuntemuksia: lapsuuden itkuja ja ystävyyssuhteiden luomista. Euroviisut ovat minulle paljon enemmän kuin laulukilpailu.

Ei se koko, vaan miten sitä käyttää

Nimimerkki "Juha" kirjoitti Helsingin Sanomien keskustelupalstalla 27.8.2008 seuraavaan sävyyn:

Suomen tulisi tunnustaa Ahvenanmaan itsenäisyys ja samalla sulkea kaikki rahahanat Ahvenanmaalle. Säästyisipähän verovaroja ja paljon. Ahvenanmaa on rahareikä Suomelle josta tulisikin päästä eroon.

Ja sitten Putinille työsarkaa: seuraavat valtiot kaipaavat myös itsenäisyysjulistuksia: Aramoana, Brittiläinen Etelä-Florida, Forvik, Ladonia, Lagonia-Saaret, Minerva, Rose Island, Sealand, Trinidad, Somalimaa, Nagorno-Karabakh, Transnistria, Pohjois-Kyproksen Turkkilainen Tasavalta, Taiwan, Kurdistan, Formosa, Manchukuo, Tiibet, Anjouan, Aceh, Rhodesia, Katanga, Yucatánin Tasavalta.

Venäjä taas voisi omalta alueeltaan tunnustaa seuraavat alueet itsenäisiksi: Adygea, Bashkortostan, Tsetsenia, Chuvashia, Dagestan, Don Cossackia, Ingushetia, Kabardino-Balkaria, Kaliningradin Oblasti, Kalmykia, Karachay-Cherkessia, Karjala, Komi, Kuba, Mari, Pohjois-Ossetia, Mordovia, Saame, Tatarstan, Udmurtia, Vepsia, Votia.

Sitten kaikilla olisi itsenäisyys ja kaikki olisivat tyytyväisiä. Jos tälle tielle on lähdetty niin jatketaan sitten sillä loppuun asti eikä mitään tuplastandardeja.

Koko ei todellakaan ole maailman politiikassa näkyvyyden este. Joskus tarvitaan vain iso tunnettu maa ja riittävästi kääpiövaltioksi pyrkivän maapläntin alueella sijaitsevia luonnonvaroja yllykkeeksi. Edellä mainittu lainaus oli reaktio edellisen päivän uutiseen, jossa kerrottiin Venäjän tunnustaneen Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Etelä-Ossetian ja Abhasian tilanteeseen puuttumatta ja kenenkään osapuolen puolelle asettumatta, ryhdyin tänään pohtimaan, onko pikkuvaltioiden synnylle oikeasti maailmassa tarvetta vai ovatko kääpiövaltiot vain emovaltojensa pelinappuloita. Onhan Ranskallakin Monaconsa ja Luxemburginsa, Italialla San Marinonsa, Espanjalla Andorransa sekä muinaisella Itävalta-Unkarilla Liechtensteininsä. Isolla Britanniallakin on toki Gibraltarinsa, mutta tuota eivät ole sentään älynneet vielä itsenäistää. Tosin tarpeetontahan se olisi, koska Iso-Britannia hyötyy huomattavasti enemmän kansanyhteisöstään, jota on saanut riistää jo pian sata vuotta.


Kuinka suuri on todellisuudessa näiden kääpiövaltioiden merkitys emämaillensa? Onko yksinkertaisesti ymmärrettävä niin, että esimerkiksi monacolaiset ovat vain niin kulttuurisesti ja kielellisesti yhtenäistä ja isänmaallista kansaa, ettei kyseinen maa olisi voinut olla muodostumatta. Tähän saamme vastauksen Monacon historiasta. 1918 tehdyn Versailles'n rauhansopimuksen mukaan "Monacon tulee myötäillä ranskaa kaikissa poliittisissa, sotilaallisissa ja taloudellisissa asioissa". Käytännössähän tämä tarkoittaa siis myös yhtä ylimääräistä ääntä YK:ssa sekä muissa maailmanpolitiikan kannalta tärkeissä elimissä. YK:n jäsen tosin Monaco on ollut vasta vuodesta 1993 lähtien.


"No siitä ministeri on semmosta mieltä että Ahvenanmaa kannattais ensin esimerkiks vuokrata hurreille...", sanaili Uuno Turhapuro lehdistölle appiukkonsa pyrkiessä tasavallan herra presidentiksi. Ironista kyllä, tämä lause ei liene junttikansan keskuudessa myöskään erityisen vieras. Vai onko ajatus Ahvenanmaan myymisestä ruotsalaisille tai Ahvenanmaan itsenäistämisestä niinkään erikoinen? Jo alun perinkin Ahvenanmaa liitettiin Suomeen vuonna 1921 vastoin ahvenanmaalaisten toiveita. Herää kysymys, miksi he eivät ole siis itsenäistyneet?! Onhan Ahvenanmaalla huomattavan laaja itsehallinto sekä jonkin verran myös kansallisia tunnuksia, kuten oma lippu, oma postilaitos sekä hiljattain ilmestynyt oma verkkotunnuspääte (.ax).


Abhasian ja Etelä-Ossetian sekä Ahvenanmaan asemassa olevia epäitsenäisiä alueita maailmassa on vähintäänkin kymmeniä. Jos mukaan lasketaan vielä mikrovaltiot ja kiistanalaiset reservaatit ym., niin määrä voidaan laskea jo useissa sadoissa. Onko maailmassa jo liikaa valtioita, kysyn minä? Forvikin kruununalusmaan (Crown Dependency of Forvik) johtaja, Stuart Hill, vastaisi tähän kysymykseen epäilemättä "ei". Stuart on nimittäin julistanut 21.6.2008 itsenäiseksi Skotlantiin kuuluville Shetlannin Saarille oman itsenäisyyteen pyrkivän tukikohtansa, tarkoituksenaan itsenäistää ennemmin tai myöhemmin koko Shetlannin saaret. Stuart on kirjoittanut myös kirjeen itse Yhdistyneiden Kuningaskuntien kuningattarelle, Elisabeth toiselle, mutta vastausta kirjeeseen ei ole tähän mennessä tullut. Forvikin Saaren historiasta ja nykypäivästä voit lukea lisää täältä. Kyseisellä sivustolla voit myös anoa saaren kansalaisuutta.


Minäkin perustin pienenä takapihalle oman valtion. Tein sille lipun, loin sille kielen ja olisin säveltänyt kansallislaulunkin jos olisin osannut. En vaan millään muista sen nimeä...