Ikuisesti opiskelija...

"Oppi ei ojaan kaada", sanotaan. Näinhän sen on pakko olla. Tuntuu vaan, että kohta kaataa. Pari viikkoa sitten iskin hanskat naulaan kehitysmaatutkimuksen perusopintojen kanssa. No sainhan minä toki 15 opintopistettä siitä tehtyä ja loppu on mahdollista suorittaa myöhemmin, mutta harmittaahan tuo silti. Toinen murheenkryyni on opinnäytetyö.

Opinnäytetyötä on tehty pian kaksi vuotta, joten toivoisi sen olevan valmis jossain vaiheessa. No on tietenkin aika paljon itsestäkin kiinni se, että valmistuminen venähtää. Ja nyt kahden vuoden jälkeen sitä tahtoo, että se arvosanakin olisi kaiken vaivan - veren, hien ja kyynelten arvoinen. Nelosta siis lähden tavoittelemaan. En oikein tiedä, mitä opinnäytetyö-Hannani tavoittelee. Välillä tuntuu, ettei oikein mitään. Ymmärrän, ettei hänellä liikene juuri ylimääräistä aikaa, mutta toisaalta tämä tilanne hankaloittaa suuresti minunkin elämääni. Noh. Tiedänpähän ainakin, että tulevaisuudessa teen opinnäytetyöni yksin. Ei kaunoja Hannalle - ei missään nimessä. Se vain tuntuu olevan jo fakta, että itsenäisesti tehtynä opinnäytetyön saa tehokkaammin purkkiin. Ellei sitten parissa olisi toista Hitleriä, joka potkisi persuksille. Meidän tapauksessamme näin ei ole. Meidän tiimissä on kaksi slarvia hedonistia, jotka tekevät kaikkensa, jottei opinnäytetyön eteen tarvitsisi tehdä tikkua ristiin. Erityisen hyviä olemme vieroksumaan työtä, aikatauluja ja ruikuttamaan turhasta.

Iiri, unkari, puola.... Mitä oudompi - sen parempi. Tulinpa tuossa tilanneeksi itselleni unkarin jatko-oppikirjan, vaikken niistä Tartossa opituista alkeistakaan juuri mitään muista. No voipa sitten joskus lueskella itsenäisesti jos on aikaa ja viitseliäisyyttä. Samaan aikaan tulin tilanneeksi myös jonkinlaisen iirinkielen kurssin. Iiriä itseopiskelin jossain vaiheessa aika tehokkaastikin, mutta taisin päästä itseopinnoissa "kirjan" viidenteen kappaleeseen ja sen jälkeen loppui puhti. Mikä näissä oudoissa kielissä oikein viehättää?! Vastaus taisi tulla samassa lauseessa. Ehkä se outouden haaste. Suomi itsessään on todella friikki kieli ja tavallaan moisen kammotuksen taitajana sitä tahtoisi itselle jotakin haastavampaa.

Ja friikkien kielten lisäksi ikuinen opiskelija tahtoisi oppia myös ihan käyttökielen, nimittäin saksan. Olen huomannut, että työnantaja toisensa perään nostelee peukkua ansioluetteloni nähdessään ja huomatessaan, että puhun peräti kuutta kieltä. No jaa. "Puhun". Suomen lisäksi viro ja englanti menevät hyvin, ruotsi joten kuten. Sen sijaan ranskaksi osaan tilata ehkä täytetyn patongin ja venäjäksi osaan kertoa asuinpaikkani. Kielitaitoa toki sekin, mutta enpä lähtisi kehuskelemaan. Kuitenkin tämän kielitaidon lisäksi on ihmetelty saksan kielen puuttumista kielirepertuaaristani. Tämä taas johtuu siitä, että saksa on niin helvetin ruma kieli. Viime aikoina olen toisaalta ajatellut, että tässä jo jonkin aikaan yhdentyneessä Euroopassa saksa olisi ehkä ihan käyttökelpoinen kieli. Etenkin itäisessä Euroopassa saksa ja ranska ovat usein äidinkielen jälkeen ne ainoat osatut kielet. Englanti ei ole läheskään niin takuuvarma maailmankieli kuin luulisi - Itä-Euroopassa ainakaan. Tämän lisäksi saksa on vieläpä melko helppoa. Näin olen ymmärtänyt ainakin. Saksassa on kolme sukua, kuten venäjässä. Lisäksi melko suuri osa sanastosta on johdettavissa englannista ja ruotsista. Ehkäpä aloitan saksan kurssin, kun saan muut opinnot pakettiin.

Kesän jälkeen syksy tulee ja kesäläskit löllyää. Näin tupakkalakon aloitettuani olen vakaasti sitä mieltä, että minun pitäisi aloittaa myös terveellisiä harrasteita. Paskanmarjat. Viime viikolla mietin seesteisenä sitä, kuinka ihanaa olisi nousta viiden aikaan aamulla ja lähteä virkistävälle aamulenkille pirteään loppukesän ilmaan. Paskanmarjat x 2. Ensinnäkin, minä en ole aamuihminen. Toiseksi, minä en ole urheiluihminen. Kolmanneksi, minä urheilin viimeksi ala-asteella (yläasteen ja lukion urheilutunnit menivät lusmutessa). Tämän yhtälön lopputulos taitaa olla se, että aamuisen juoksulenkin todennäköisyys on jokseenkin pieni. Samana seesteisenä iltana tutkiskelin myös Hydrobic-kursseja kansalaisopiston esitteestä. Siihen ehkä jopa kykenisin. Vain 45 minuuttia, maanantai-iltana - ja vieläpä vedessä, jota niin kovin rakastan. Ehkä siinä olisi tarpeeksi matala kynnys minulle. Vielä on aikaa ilmoittautua, nimittäin Hydrobic alkaa vasta syyskuussa. Ehkäpä ehtisin käydä ihan oikeasti sillä aamulenkilläkin ennen sitä. Tai sitten en.