Puolikas elämä osa 10/?

Aivoverenvuoto luhisti minun kaksoistornini, räjäytti Hiroshimani ja pudotti Hindenburgini. Alkuun, hyvin pitkään, mielessäni pyöri pelkästään kysymys "miksi juuri minä?". Kun mietin tähänastisia elintapojani, voisin vastata itselleni, että näillä elintavoilla ennen kaikkea ja ennen pitkää juurikin minä. Nykyisin olen lääkitty, silmäni on avattu, en tupakoi ja olen huomioinut pari muutakin pahetta. Lisäksi syytä aivoverenvuodolleni ei vieläkään virallisesti ole. Ehkä olin vain huonotuurinen, kuten olen aina vähän ollutkin. Minun on hyvä tietää, ettei suonistossani ole rakenteellista vikaa, eikä aivoissani jyllää jokin suonia napsiva kasvain. Ja eivätpä minun elintapani niin kovin paljon poikkea monien terveiden ikäisteni miesten ja naisten elintavoista.

Alkuperäisen kysymyksen sijaan kyselisinkin nykyään, "kauanko tämä vielä kestää?". Tämä tuntuu ajoittain epätodelliselta, kuin painajaisunelta, jolle ei ole päätöstä. Käytännössä joka aamu herään toivoen, ettei kädessäni enää oli tuota jähmeää tunnetta, vaan se tuntuisi normaalilta ja askeltaisin taas vanhaan tapaan. Turhaan. Siksi kirjoitin 173. aamunani, etten ole herännyt vielä yhtenäkään aamuna onnellisena tai kiitollisena mistään. Tänään opiskelin Wikipediasta, mitä ovat tyvitumakkeet ja mitä ne tekevät kehossani. Selvisi, ettei kyse ollut mistään turhista värkeistä. Tieto lisäsi taas tuskaa, sillä vuotoni oli tapahtunut juurikin tyvitumakealueiden tuntumassa. Olisivatko nuo alueet parantuvia alueita vai kärsinkö ikuisesta aivovammasta?

Jos lisää tieto tuskaa, lisää sitä tiedottomuuskin. Toistuuko tämä? Kuntoudunko ikinä? Kuinka paljon ja kuinka hitaasti? Voinko ottaa enää ikinä juoksuaskelia? Mikäli kuntoutuminen loppuisi nyt, mitä se tarkoittaisi? Viimeisen kysymyksen suhteen olisin varma, että jonkun loppu on taas uusi alku. Uudet alut ovat olleet kivuliaita, mutta niitä on ollut pakko tehdä ja niihin on ollut pakko tottua. Monet asiat muuttuisivat, ehkä useat, ehkä jopa useimmat. Miten voisin elää täysipäisenä uuden vammaisen identiteettini kanssa?

(Kuva 11/2015, cutaani-hanskan sähköhoitoa ja liikeratojen kuntoutusta Armeo-laitteella.)

Toissa yönä valvoin puoli yötä miettien, miksi en osaa kirjoittaa elämästäni mitään positiivista. Päätin kirjoittaa heti aamulla positiivisen tekstin. Totuuden nimissä elämäni on nyt täynnä monenlaisia vaikeita kysymyksiä ilman vastauksia. En halua etsiä vastauksia vertaisryhmistä, koska en halua velloa tuntojani ventovieraille, enkä halua varsinkaan kuulla heidän mielipiteitään saati käsitellä heidän tuntemuksiaan. Saan olla itsekäs ja valita olla menemättä ja kuuntelematta. Olen nyt kirjoittanut yhdeksän tekstin joukkoon yhden positiivisen tekstin. Se saa toviksi riittää.

Nyt en ole taas itkenyt kunnolla sitten viime syksyn. Ehkä olisi pitänyt. Eilen itketti hetken vähän, mutta ei sitten kuitenkaan. Olen ollut ennen varsinainen itkupilli, mutta en oikein osaa enää itkeä turhanpäiväisyyksille. Eilen minua itketti Aivoliiton video, jossa oli suhteellisen hiljattain aivoinfarktin kokenut nuorehko nainen, Ella, joka totesi, että "huonoa oloa ei kukaan pysty ottamaan pois ja tällä hetkellä on tosi hankalaa olla olemassa..." Tuolta se juuri tuntuu. Tuon "kuin salama kirkkaalta taivaalta" -nimisen videeon voi kuka tahansa etsiä Youtubesta tahtoessaan. Tahtoessaan. Niin, kenenkään, ei edes läheisten tarvitse kuntoutua kanssani, vaikka itseäni kovin surkuttelenkin. Tarkoitukseni on viedä tietoa eteenpäin. Ehkä tämä olisi jollekin vain vähän helpompi kestää.

Olin itkeä äskettäinkin, kun katsoin tietoiskua AVH-kuntoutuksesta. Videossa kuntoutujalle laitettiin kumihanskoja käteen. Samaistuin niin täydellisesti tuohon tilanteeseen, että meinasin taas vähän romahtaa. En pystyisi vielä moneen kuukauteen esimerkiksi pukemaan minkäänlaisia hanskoja itsenäisesti. Oloni oli äkisti taas lohduton. Tästä tulikin mieleen vasemman käteni toimintakyky, mikä vaikuttaisi olevan näkyvin vammani. Kuitenkin itselleni traagisempi on jalan tunnottomuus ja kävelykestävyyden madaltuminen. Minun puolestani vasen käsi saisi vaikka jäädä tuollaiseksi, kunhan kävely alkaisi onnistua ja jaksaisin kävellä.