Puolikas elämä, osa 12/?

Pukeutuminen on minulle yksi suurimmista päivittäisistä haasteista, vaikka olen harjoitellut sitä jo kohta puoli vuotta päivittäin. Eilen onnistuin pukemaan t-paidan päälle normaalisti ensimmäistä kertaa lähes puoleen vuoteen, kahta kättä käyttämällä. Eiliseen asti olin selviytynyt eräällä sairaalan niksillä, jonka avulla pukeutuminen veisi varmasti paljon vähemmän aikaa, mutta joka ei kuntouttaisi minua. Kuntoutuminen on usein päätöksiä, ei mitään tavoitteellista hikijumppaa, vaan toiston toiston toistoja ja päälle vielä toistoja.

Bokserien pukeminen on yllättävän hankalaa, koska en tunne tai mahaltani näe, missä vyötärölenkki milloinkin viilettää. Nykyisin olen saanut niiden pukemiseen jo vähän apua vasemmasta kädestä. Pinsettiote on todella heikko, joten siitä ei ole juuri apua (mihinkään). Onneksi bokserit liikkuvat kämmenelläkin. Onnistun saamaan kiinni yhdet farkut, koska niissä on tarpeeksi venähtäneet napinreiät. Tämä toki tarkoittaa myös sitä, että ne aukeavat itsestään helpommin, mikä ei sekään ole pelkästään huono juttu, koska kädessä ei tosiaan ole sen kummemmin juuri voimaa kuin hienomotoriikkaakaan. Vyön kiinnittäminen on hankalampaa, koska kiristämiseen tarvitsee käsivoimia. Yleensä otan vyön pään nyrkkiini, pistän hampaat irveen ja vedän tarmokkaasti. Toisinaan onnistun saamaan vyön kiinniikin.

Sukat on yleensä sangen helppo pukea päälle, jos koko on väljä. Sen sijaan kengissä vain tarralenkkari on tällä hetkellä vaihtoehto. Nauhojen sitominen tuskin onnistuu vielä vuosiin. Onneksi tarralenkkareita ja -kävelykenkiäkin saa nykyisin muussa kuin leppäkerttukuosissa. Osa niistä on jopa ihan tyylikkäitä, eivätkä ne huuda niin pahasti kengännauhojen perään kuin toiset. Suomessa niitä valitettavasti myydään harvemmin. Yhdeät ihan törkeän hienot tarrakävelykengät ostin vielä näppärän toimintakyvyn aikaan Tukholmasta.

Takki puetaan päälle pääasiassa yhä vasen hiha edellä. Kun hihan on saanut kyynärpäätä myöten oikein ja kämmnen hihasta ulos, voi keskittyä muihin takin osiin. Vetoketju on taas hankalampi. Onneksi talvitakissani on suhteettoman suuri vetoketju, jonka olen onnistunut jo useamman kuukauden ajan sulkemaan itse. Käsineitä ja sormikkaita on erittäin vaikeaa pukea itse. Siksikin riemuitsen, että talvi on vihdoin päättymässä. Koska minulla ei ole myöskään mitään mahdollisuuksia reagoida oikealla tavalla jäällä kävelemiseen, odotan intoa puhkuen, että pääsen harjoittelemaan kävelyä ulkona epätasaisella alustalla sekä luonnollisesti kestävyyttä. Kesän lomamatkaan mennessä toivon, että askeleeni ja kävelyasentoni olisivat parantuneet niin paljon, että voisin kävellä parikin kilometriä ilman taukoa, terve puoli väsymättä. Viisi kuukautta on melko lyhyt aika isoihin muutoksiin. Toinen unelmani olisi palauttaa pyörätuoli apuvälinevuokraamoon, mutta sitä ei kannata vielä kuukausiin tehdä.

Puolen vuoden aikana olen oppinut kourallisen niksejä, joita voin käyttää enemmän tai vähemmän onnistuneesti erilaisissa päivittäistoimissa. Pullot alkavat hiljalleen aueta, paprika muuttuu suikaleiksi ilman verta ja kirosanoja. Silti tiettyjä asioita ei voi jouduttaa. Eilen jambalaya valmistettiin yhä niin, että osa raaka-aineista meni paistokasariin lattian kautta. Toissapäivänä kävelin myös taas varvas veressä tietämättä tarkemmin, miksi. Muovipussit eivät pysy kädessä, vaikka lenkin asettaisi kouraan ja pitäisi käden tiukassa nyrkissä. Lopputuloksena pussin sisältö lattialla ja kädessä kohonnut jännite koko illan liiasta yrittämisestä. Yksi pakon sanelema niksi on syödä jäätelöä lapaset kädessä. Vasempaan käteen on alkanut hiljalleen palata tuntoa, mutta tilalle tullut aistimus on ylituntoa. Kylmä siis tuntuu lähinnä kivun tuntemukselta. Tai "pakon sanelema". Tietysti jäätelön voisi jättää ostamattakin, mutta luonnollisesti se ei ole vaihtoehto.