torstai 24. maaliskuuta 2016

Puolikas elämä. osa 24/?

Marja Korhosen "Häivähdyksiä". Siinä kirja, jonka voisin lukea, jos vain suinkin jaksaisin keskittyä lukemaan yhtään mitään. Manasin jo aiemmin, etten ostaisi kaikista johdatuksista huolimatta Hyysalon Pekan "Fight back" -kirjaa, koska meillä ei ole Pekan kanssa oikein mitään yhteistä. Väärin. Meillä on oikeastaan aika paljonkin yhteistä ja pelkään ehkä samaistuvani häneen liikaa. Olemmehan nuorehkoja miehiä molemmat, vaikka Pekka huippu-urheilija olikin. Siksi Marjan kirja on turvallisempi vaihtoehto. Yksi tärkeimmistä määrittävistä tekijöistä tässä on kuin onkin jostakin syystä sukupuoli, vaikka pyrin jo periaatteellisesti vastustamaan sen sortin ajattelua. Koen silti Marjan vaikeammin samaistuttavaksi, vaikka hän itse pyysi minua Facebook-kaverikseenkin liityttyäni Facebookin Aivoverenkiertohäiriöt (AVH) -ryhmään ja esiteltyäni siellä itseni. Tarttuessani Pekan kirjaan olisin jotenkin haavoittuvampi. Lisäksi haluan etäisyyttä omaan tarinaani. Tiedän, että miehiä ja naisia hoidetaan eri tavalla. Luulisin, että miehet ja naiset suhtautuvat hoitoasetelmaan myös eri tavoin ja kokevat jopa samat hoitomenetelmät eri tavoin. Miehiltä ehkä odotetaan myös perinteisesti erilaisia asioita, mitä miehen tulisi jaksaa ja sietää. Haluaisin ottaa selville, onko Marjan ja minun tarinoissa mitään yhtäläisyyksiä.

Niin Pekan kuin Marjan diagnoosit ovat täysin erilaiset kuin omani. Pekalla oli taustallaan aivovammasta johtunut neliraajahalvaus, Marjalla taas aivorunkotukoksen ja hoitovirheen aiheuttama neliraajahalvaus ja puhekyvyn menetys. Näihin sankareihin verrattuna olen turhasta ruikuttaja. Minun tilani johtuu aivotapahtumasta, joka tuhosi aivokudosta. Puolen vuoden kuntoutuksen jälkeen kykenen jo kävelemään tyydyttävästi ja käsittelemään tavaroita välttävästi. Olen kyennyt puhumaan ja käyttämään oikeaa puoltani täysin normaalisti alusta asti.

Sairaalassa oli eräs vanhempi mies, joka terapeutin kehotuksista ja varoituksista huolimatta treenasi, teki pystypunnerruksia ja nosteli painoja. Hän kutsui fysioterapiaa satujumpaksi. Hänen mielestään minunkin olisi pitänyt nousta pyörätuolista kävelemään, niin minulla olisi enemmän energiaa ja kykyä "pitää vaimoni onnellisena", kun pääsen ensimmäiselle kotikäynnilleni sairaalasta. Näin hän ihan oikeasti sanoi, lenkillään sairaalan käytävällä ja paheksui, kun istuin pyörätuolissa. Tuoko oli hänen keinonsa käydä henkilökohtaista tragediaansa läpi?  Macho-kuori on säilytettävä viimeiseen asti, mutta melko säälittäviltä me viimeistään ruumishuoneen lavetilla tulemme näyttämään. Siltä sijalta eivät lihakset, eivätkä poronsarviuutteet enää nosta pystyyn yhtään mitään.

Mediassa puhutaan retuperällä olevasta vanhustenhoidosta. Olenko ainoa ihminen, jonka verkkokalvoille heijastuu kuva vanhasta mummosta? Ei kai kyse voi olla pelkästään siitä, että naiset elävät pidempään kuin miehet? Onko minut aivopesty uskomaan, että vanhuuteen asti selvinneet miehet pärjäisivät jollain kummallisella tavalla omillaan, mutta naiset sen sijaan päätyvät vanhuuttaan laitoshoitoon.

Kirjoitin opinnäytetyöni aikoinaan, muutama vuosi sitten liittyen naisille tarjottuihin matalan kynnyksen palveluihin. Silloin naisille tarjottiin erityisesti uhripalveluja, tuki- ja vertaispalveluja. Tutkimusten perusteella miehet näyttäytyivät syrjäytyjinä ja päätyivät aktiivisesti itse ongelmiin, kun naiset puolestaan ajautuivat ongelmiin passiivisesti, jos ajautuivat - joko miesten mukana tai uhreina. Ovatko miehet vain yksinkertaisesti heikompia kärsijöitä? Puhutaan myös humoristisesti "miesflunssasta" ja "naisflunssasta". Nainen sairastaa pari päivää ilman sen suurempaa showta, mies taas tarvitsee henkilökohtaisen avustajaryhmän, jotta selviytyisi edes viettämään sairaspäivää kotona. En nyt halua verrata vanhuutta sairastamiseen tai kärsimykseen. Todennäköisesti minun ikäluokkani viettää maailmanhistorian terveintä vanhuutta.

Yksi monista huonekavereistani sairaalassa alentui myös ns.  akkamaisuuksiin eli ryhtyi puhumaan minusta soopaa selän takana. Kuulin hänen ainakin selittävän vaimollensa, ettei tarvitse kauaa miettiä, miksi minä sairastuin, kun on näkyvästi sitä keskivartalolihavuuttakin. Kerran huoneeseen tullessani miehen puoliso ryhtyi häpeillen hiljentämään miestään, mutta tämä jatkoi vain kuin hurmiossa huomaamatta edes, kun liu'uin pyörätuolilla potilaspaikalleni. Sama päivittely toistui ainakin vielä kertaalleen puhelimessa. Olisiko tämäkin "akkamaisuus" nyt siis todistettu ajan hengessä sukupuolineutraaliksi?

Miksen itsekin voisi jonain päivänä koota mietintäni kirjaksi, jos sen joku haluaisi lukea ja kustantaa. En nyt aio ottaa sitä mitenkään tavoitteeksi, koska ei se ole näiden tekstien ideakaan. Minulla ei myöskään ole mitään varsinaista eteenpäinvietävää sanomaa. Minua on hoidettu oikein. En sairastunut mitenkään dramaattisesti. Tulevaisuuteni ei näytä traagiselta. Minusta ei siis tultaisi tekemään elokuvaa.

Ei kommentteja: