Varasin juuri eilen lentoliput Splitiin, Kroatiaan. Tästä on tulossa neljäs matkani Balkanille. Jokaiselle löytyy varmasti Euroopasta se oma kolkka. Balkan on sieluni koti. Tunnen, että siellä minulla on niin ihmisiin, ympäristöön kuin historiaan suora yhteys. Ja siellä minua ei pelota! Eikä minua pelota nytkään. Vaikka tiedän, että Espanjan aurinkorannikko olisi ollut varmasti esteettömämpi vaihtoehto, reppureissaajan sielu tahtoo silti päästä tien päälle. Tämänkertainen myönnytys oli oma kuljettaja, jolle ostin palkkioksi lentoliput. Itsellänihän ei edes ajokorttia ole, joten tämä olisi ainoa vaihtoehto päästä näkemään vähän muutakin kuin kaupunkia.
Esteettömyys on monelle yritykselle ja palveluntarjoajalle ylpeilyn asia. Toisinaan jopa siinä määrin, että esteettömyyden syy tuppaa unohtumaan. Lähikauppani on tästä hyvin tavanomainen esimerkki. Kaupassa on automaattiovet, mutta liuskat ovat niin jyrkät, että jopa paralympiamitalisti Leo-Pekka Tähti saattaisi olla vaikeuksissa. Jopa kävellen niitä on hankala päästä ylös. Saati sitten, jos on liikkeellä rollaattorin kanssa, eikä toisessa kädessä ole työntövoimaa, kuten minulla.
Las Palmasin lentoasema oli ottanut esteettömyyden jopa niin sydämenasiaksi, että lentoasema tarjosi pakollista avustajapalvelua henkilöille, jotka liikkuivat apuvälineillä. Meidän tarkoituksenamme oli jättää puörätuolit lähtöselvitykseen ja jatkaa siitä eteenpäin jalan omaan tahtiin. Samalla matkalla oli mukana myös liikuntavammainen ystävättäreni, joka liikkuu maltillisia matkoja kyynärsauvoilla hyvin näppärästi, mutta ei erityisen nopeasti. Olimme tulleet lentokentälle tästä syystä jo hyvissä ajoin. Lähtöselvitysvirkailija ei kuitenkaan suostunut tekemään kohdallamme poikkeusta, vaan pyysi meitä odottamaan sivussa avustajaa. Katselimme epäuskoisina ja toistimme, ettei meillä ole mitään tarvetta avustajalle.
Kun avustaja vihdoin saapui, palvelu muuttui epäasialliseksi. "Vamos" (mennään)-huutojen siivittämänä hän lähti äkisti viemään pyörätuoliani jonnekin kamalaa vauhtia. Mies paineli sellaisella askeleella, että meillä oli vaikeuksia pysyä perässä. Turvatarkastuspisteessä mies juoksi jo pisteen toisella puolella, kun olisin vihdoin tarvinnut avustajaa tarjottimeni kanssa. Kun hän vihdoin tuli avustamaan, taas juostiin ja huudeltiin meille hitaammille. Miehellä oli sellainen kiire, etten ehtinyt saada vyötä kiinni. Hetken jo toivoin, että housuni olisivat pudonneet nilkkoihin ja olisin mätkähtänyt polvilleni. Siitä olisi tämä asiakaspalvelija saanut ainakin jonkinlaisen opetuksen ja paheksuvia katseita kaupan päälle. Mutta ei, kiire oli. Meillä ei ollut mitään kiirettä, mutta miehellä oli kiire ilmeisesti tauolle. Meidän osoitettiin istumaan jollekin vammaisten parkkeerausalueelle, josta meidät lopulta ohjattaisiin oikeille porteille. Ikään kuin meillä ei olisi riittävästi aivotoimintaa, jotta voisimme itse tarkastaa lähtöporttimme. Toki tämä oli aivan ymmärrettävää heidän kannaltaan, jotka olivat todella avustamisen tarpeessa, mutta kaiken lisäksi minulla oli matkalla mukana henkilökohtainen avustaja, puolisoni. Lopulta jouduin työntämään itse pyörätuolini portille saakka. Jos meille olisi kerrottu, että pyörätuolit tulee viedä portille saakka, olisimme luonnollisesti toimittaneetkin ne itse sinne, mutta emme puolijuosten, kuten tällä kertaa.
Sympatiaa oli turha hakea esimerkiksi Facebookin "Esteetön matkailu" -ryhmästä, jossa osa kommentoijista piti meitä huonoina ja kiittämättöminä "valevammaisina". Pari ymmärtäjääkin löytyi, mutta asiasta pyrittiin kuitenkin tekemään meidän ongelmamme. "No olisitte antautuneet lomalle!" Että jalattomaksiko minun olisi pitänyt ryhtyä vain siksi, että joku hysteerinen mulkvisti hiostaa? Ilmeisesti monetovat heittäytyneet, koska "palvelu" oli mitä se oli. Tässä ei oltu mieitty ainakaan asiakkaan etua, vaan korkeintaan joitakin kansainvälisiä lentokenttästandardeja, joilla voitaisiin nyt ylpeillä. Lisäksi kukaan ylimielinen törppö ei saa koskea apuvälineisiin ilman lupaa, eikä tehdä päätöksiä minun puolestani. Koen olevani itse oman toimintakykyni asiantuntija, enkä tarvitse hysteeristä paapomista ympärilleni.
Tuosta matkasta traumatisoituneena taidan jättää pyörätuolin tällä kertaa Suomeen ja keskityn harjoittelemaan kävelykestävyyttä seuraavan neljän kuukauden ajan. Kevät on onneksi tulossa kovaa vauhtia, joten kohta pääsee jo jäättömille väylille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti