Vietän viikonlopun sijaisomaishoidossa vanhempieni luona maalla, Nurmijärven Lepsämässä. Käytiin aamupäivällä siskon kanssa kävelemässä muutamia satoja metrejä. Oli ihan piristävää, vaikkei siinä nyt ajallisesti tunteja kulunutkaan. Samalla poimittiin matkaan muutama jämerä pajunvarsi. Kävely tuntui olosuhteisiin nähden ihan mukavalta. Pienilläkin lepohetkillä varustetut kävelyreissut voivat olla ihan mahdollisia jo keväällä. Tuskin kilometrien kävelyt kuitenkaan. Selkä on taas suurin kärsijä tässä leikissä. Oikea alaselkä polttelee kuin rankemmankin treenin jäljiltä. Halvaantuneella puolella ei ole mitään kummoisia tuntemusia.
Keskimmäinen sisko täytti eilen 20 vuotta, vanhin sisko täyttää pian 22. Nuorimmaisen siskon kanssa minulla onkin ikäeroa lähes 19 vuotta. Siskopuoliahan he ovat, mutta meillä ei sellaisia puolikkaita tunneta. Itse täytin 20 vuotta vuoden 2001 tammikuussa. Olin kirjoittanut ylioppilaaksi edeltävän vuoden keväänä, edeltävänä kesänä hain ahkerasti yliopistoihin pääsemättä mihinkään edes varasijoille. Vuonna 2001 pääsin Tarton yliopistoon tarkoituksenani opiskella journalistiikkaa. Muutin Tarttoon, ensimmäiseen omaan kotiin elokuussa 2001. Opiskeluelämä oli melko railakasta, ehkä välillä liiankin, mutta eipä jäänyt ainakaan myöhemmin harmittamaan, kun en mennyt juhliin. Humalaisille ihmisille tapahtuu myös kaikenlaisia jännittäviä tapahtumia, mutta ei niistä sen enempää, jotta säilyttäisin ihmisten silmissä edes jonkinlaisen uskottavuuden.
Kevät tuo minulle joka vuosi ihan omanlaisia tarpeita, opiskelutarpeita. Nytkin voisin halutessani siirtyä Helsingin yliopistoon opiskelemaan itämerensuomalaisia kieliä, käytännössä viroa, jota olen opiskellut pääaineenani jo käytännössä vuodesta 2002 lähtien kahdessa eri yliopistossa valmistumatta kuitenkaan vielä kummastakaan. Muutin Tartosta takaisin Suomeen, Nurmijärvelle vuonna 2004. Edistyin opinnoissani, mutta hitaanlaisesti. Juhlimisesta ja ns. pohhuismista (millään ei ole mitään väliä) oli tullut tärkeämpää kuin opiskelusta. Suomessa ryhdyin hakemaan heti töitä. Useissa työpaikoissa tarjottiin "eioota", koska olin kuulemma ilman tutkintoa jo ylikoulutettu. Pääsin lopulta laitoshuoltajaksi Hyvinkään aluesairaalaan. Vuoden 2004 syksyllä aloitin sosionomiopinnot Vantaan Laurea Ammattikorkeakoulussa. Edistyin aikataulussa, mutta tehtyäni lopputyötä 3,5 vuotta, valmistuin lopulta vasta vuonna 2011. Opiskeluaikana työskentelin samaan aikaan, ensin Hyvinkään sairaalassa, myöhemmin suomen kielen kouluttajana. Kouluttajan työhön portit avautuivat yllättäen, kun olin toiminut tarttolaisessa lukiossa muutaman kuukauden suomen opettajana.
Toimin nyt koulutustani vastaavassa työssä. Tai tuskinpa oikein mikään koulutus vastaa työtäni. Vaikka palaisin yliopistomaailmaan ja valmistuisin maisteriksi, työtilanteeni tuskin muuttuisi mihinkään. Minulla on vakituinen työsopimus ja tarkoitukseni on palata työmaalle sosiaaliohjaajaksi reilun neljän kuukauden kuluttua eli elokuun alussa. Töihin palaaminen pelottaa, koska pelkään, että joudun yli kymmenen kuukauden sairaus- ja vuosilomailun jälkeen opettelemaan kaiken taas uudestaan alusta. Pelkään, että olen menettänyt ne vähäisetkin ammatilliset verkostoni, joita vaivalla keräsin ensimmäisen työvuoteni aikana. Pelkään, etten osaa enää. Tilannetta helpottaa ehkä se, ettei minun tarvitse enää neljän toimipisteen sijaan vaikuttaa kuin enimmäkseen kahdessa. Asiakasmäärät tulevat siis jonkin verran laskemaan. En varmastikaan voi tehdä aluksi 40-tuntista työviikkoa, vaan joudun palaamaan töihin jonkinlaisin erikoisjärjestelyin, esim. tehden 50 -prosenttista työviikkoa. Tämä johtuu jaksamisestani. Fyysiset puutteeni tuskin ulevat hankaloittamaan merkittävästi työntekoa. Vammaispalvelulain mukaan minun tulisi saada tarvittaessa kuljetus vaikka suoraan työpaikkani ovelle, jos sitä tarvitsen.
Teen työtäni kotoutumiskoulutuksen parissa ja olen tottunut käsittelemään itse erilaisuutta mm. kehitysvammaisten asuntolaohjaajana ja työskennellessäni hiv-positiivisten tukijärjestössä pienen tovin. Nyt olen itse vähän erilainen, enkä tiedä, miten muissa kulttuureissa suhtaudutaan meihin länsimaisista syistä vammautuneisiin, olettaen siis että olen itse tuhonnut kroppani. Ainoa kulttuurienvälinen vuorovaikutustilanne, johon olen joutunut, tapahtui Gran Canarialla, jossa paikallinen juoppo kumarsi minulle, kun ohitin hänet pyörätuolilla. Miten asiakkaani suhtautuvat minuun ammattillaisena, jos kaupan myyjätkään eivät näytä aina uskovan minun osaavan asioida kassalla normaalisti, vaan puhuvat avustajalleni ja tiedustelevat kovaan ääneen selvästi artikuloiden, olenko kuittia vailla - kuin olisin jotenkin näkyvästi mielenvikainen. Pystyykö ja kehtaako kukaan enää lähestyä minua ongelmineen, jos kerran vaikutan itsekin jotenkin häiritsevän ongelmaiselta?
Töihin palaaminen on monessakin mielessä korvien välin ongelma. Neuropsykologisten ongelmien hiljalleen häipyessä alan olla kognitiivisilta taidoiltanikin kykenevä työelämään. Vielä en tiedä, miten selviytyisin kahdeksan tunnin työpäivästä, koska väsyn jopa kotioloissa melko nopeasti, jos päivään liittyy vähänkään jonkinlaista aktiviteettia. Vaikka teen auttamistyötä, minulle ei ole mikään ongelma keskittyä työkseni muiden ihmisten ongelmiin. Parempikin, jos saan vähän välimatkaa omiin naurettaviin ongelmiini. Suhtaudun työhöni ehkä vähän liiallisellakin vakavuudella, koska työnkuvani on toistaiseksi ainoa täsin itsenäisesti aikaansaamani ammatillinen luomus elämässäni ja saattaa parhaassa tapauksessa toimia jonkinlaisena mallina tulevillekin ohjaajapolville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti