Kirjoitin sosiaaliseen mediaan statuspäivityksen imuroinnista. Useimmille se on arkinen ja tylsä toimenpide. Minulle ajatus siitä aiheuttaa kutinaa vatsanpohjassa ja siitä suoriutuminen ylpeyden tunnetta. En pysty tiskaamaankaan ja ruuanlaittokykyni ovat rajalliset tällä toimintakyvyllä, joten kaikki mukanaolo kodinhoidollisissa toimenpiteissä on plussaa. Tänään tänne tuli joku mies tarkastamaan, miten asuntoa on pidetty. Tämän jälkeen toivottavasti asuntoprojektimme lähtee etenemään. Olemme odottaneet uutta asuntoa jo yli vuoden.
Tänään juttelin neuropsykologin kanssa. Keskustelun ei ollut varmaankaan tarkoitus kestää koko tuntia, mutta kun avasin suuni, en saanut sitä enää kiinni. Käsittelimme keskustelussa mm. mielialaani, joka on mennyt toistaiseksi melko tasaisena. Romahteluja tulee tasaisin väliajoin, mutta en ole kokenut tärkeäksi näyttää niitä muille. Romahtelen siis keskenäni. Työhönpaluuseen liittyvät pelot olivat toinen teema. Neuropsykologi painotti, että työhönpaluu ei ole vielä ajankohtaista ja olisikin syytä keskittyä tähän päivään, eikä ehkä märehtiä menneitäkään niin paljon. Olin eri mieltä. Kerroin hänellekin, ettei minua kiinnosta oman kuntoutumiseni lisäksi tässä maailmassa juuri mikään eikä kukaan. Hän ei tuominnut minua.
Tarkastelen työsähköpostia tuon tuosta. Asiakasposteja minulle ei tietenkään enää tule. Useimmat viimesyksyiset asiakkaani ovat varmaankin jo lopettelemassa kotoutumiskoulutusputkeaan. Tämänhetkiset opiskelijat eivät varmasti edes tiedä olemassaolostani. Luen työsähköposteja, koska olen kiinnostunut pysymään kärryillä työpaikan asioista ja verkostojeni toimista. Toisaalta on surkeaa lukea, kuinka houkuttelevat tapahtumat vain menevät ohi. Mikäänhän ei toki estäisi minua osallistumasta niihin, mutta en jaksa, koska pohjimmiltaan mikään muu maailmassa ei kiinnosta minua, paitsi oma napani.
Matkustaminen kiinnostaa minua. Siitäkin me keskustelimme tänään ja "miten päästä sinuiksi nykytilanteen kanssa" -teemasta. Muutosvastarintaa on havaittavissa. En haluaisi, enkä suostuisikaan tekemään asioita toisin. Minusta on karmeaa, että matkaakin tarvitsee suunnitella toimintakyky edellä, eikä esimerkiksi voi valita matkakohdetta pelkän kiinnostuksen perusteella, kuten ennen. Nyt kaikki ulkomaanmatkat ovat minulle kuin Mount Everestille kiipeämisen suunnitteleminen terveraajaiselle ihmiselle. Kaikki kauhuskenaariot on punnittava.
Nykyisin onneksi niin kovin harva asia on enää varsinainen este. Ehkä hotellihuone hissittömän talon 16. kerroksessa voisi muodostua esteeksi, jos kylpyhuone sijaitsisi toisessa kerroksessa. Tällä hetkellä minua huolestuttaa, ehdinkö saavuttaa tarpeeksi kestävyyttä neljässä kuukaudessa, jottei ihan jokaista siirtymää tarvitsisi siirtyä autolla. Minulla kävi mielessä, että olisi mukavaa vuokrata myös esim. skootteri, joko tavallinen tai segway-skootteri. Mutta ovatko aivoni jo parantuneet heinäkuuhun mennessä tarpeeksi vai jätänkö vasemmalla puolella tapahtuvan liikenteen mummoineen yhä huomiotta... Kun en haluaisi kuitenkaan viedä keneltäkään henkeä. Näen jo sieluni silmin, kuinka kaarran segway-pyörineni vauhdikkaan tyylikkäästi Adrianmereen.
Todelliset esteet ja kauhukuvat piilevätkin neuropsykologisten ongelmien puolella. Vasemmalla kädelläni en tee muutenkaan juuri mitään, joten suurin riski on, että joku istuisi sen päälle tai se syttyisi palamaan. Jalkani taas toimii yhteistyössä komentokeskukseni kanssa, joten kompastelua lukuunottamatta kaatuminen olisi hyvin epätodennäköistä. Keskittymiskykyni on entiseen verrattuna melko olematon. Olen virhealtis ja kärsin yhä toisinaan neglect-oireista eli toisen puolen huomiottajättämisestä. Neuropsykologinen problematiikka saattaisi tehdä sopivan alttiissa tilanteessa jopa toimimstotyöstä hengenvaarallista. Oman mausteensa esteettömyyskysymyksiin tuovat tietyt psyko-sosiaaliset haasteet,
Eilen kuulin, että tuttavallani on ollut massiivinen toispuoleinen halvaus useita vuosia sitten. Hänellä meni toipumiseen pari vuotta. Nykyisin halvauksesta ei näy ulos päin merkkejä. En tiedä, näkeekö hän niitä itse. Hän kutsui minut tutustumaan oman maansa ruokakulttuuriin. Jouduin taas kieltäytymään mutkitellen, koska kammoan ajatusta julkisesta syömisestä. Tai en varsinaisesti kieltäytynyt, vaan tein, kuten nykyaikana on tapana - vastasin kutsuu "ehkä", tässä tapauksessa ehkä myöhemmin. Ehkä voisin uskaltaa ruokailla hänen luonaan, koska hän on varmasti itsekin aikoinaan kärsinyt samanlaisista haasteista. Ja vaikka kulkemisongelmani on jo ratkennut kuljetuspalvelun myötä, kammoan silti ajatusta lähtemisestä kotoa yhtään mihinkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti