Kun kirjoitin aiemmin ajan olevan viholliseni, tarkoitin sillä etenkin malttamattomuuttani. Kaiken pitäisi tapahtua heti. Lisäksi olen mielestäni korvaamaton. Kaipaan töihin. En varmaankaan siksi, että olisin jotenkin aivan erityisen huolissani asiakkaitteni hyvinvoinnista, vaan siksi, ettei kukaan muu osaa tehdä työtäni, kuten minä. Lisäksi tämä mahdollinen sijainen saattaa korvata minut, enkä olekaan enää taivaan lahja kotoutumiskoulutukselle, vaan korkeintaan saamaton kansioita aakkostava friikki.
Olen oppinut myös, että itsekkyydellääni ei ole rajoja. Kun minä sairastan ja toivun, Afrikan lapset saavat puolestani unhoittua. Ei, minulta ei liikene empatiaa muiden pahaan oloon. Keskiössä olen minä, minä ja minä. Minulla on ollut pitkään jo hieno taito viekoitella ihmisiä pikkusormeni ympärille. Kun henkilökohtainen tragedia kohtaa, tämä taito vain vahvistuu entisestään. Huomaamattaan ystäväpiirini huomaa olevansa perusteettomassa kiitollisuudenvelassa minulle ja tuntevansa huonoa omaatuntoa jostain, mitä he eivät ehkä muutenkaan tekisi. Siinä mielessä olen psykopaatti. Ja ettäs tiedätte.
Sanotaan, että sairas ihminen on itsekäs. Mutta milläs minä tämän perustelen, kun olen ollut puolen vuoden aikana sairas vain häviävän pienen tovin. Onko minulla edes oikeutta vaatia, kun olen hengissä, enkä sidottuna letkuihin ja pakotettuna syömään lääkkeitä lopun elämääni vain pysyäkseni hengissä? Olen odottanut, että minulle järjestetään asioita. Oletan, että niitä tehdään puolestani, koska olen liian ahdistunut tai "sairas" tekemään niitä itse. Olisi voinut kuvitella, että olisin nauttinut laitoshoidossa saamastani täydestä palvelusta. Edes peppua ei olisi tarvinnut pyyhkiä itse, jos olisi heittäytynyt tarpeeksi "sairaaksi". Olen sen verran heikko, ettei minusta ollut heittäytymään. Tyhmäkin olen, koska kuitenkin itse joudun laitosajastani maksamaan. Tietäkää myös kaikki, että suoriudun noin 90 % asioista kuten ennenkin tai pienin lisäjärjestelyin, jos yritän väittää teille, ettei minusta ole esim. kaupassa käymään.
Koska olen perusluonteeltani niin härski, osaan myös syyllistää läheisiäni. Jos en nyt aivan suorin sanoin, niin käytökselläni. Lisäksi minua ärsyttää itseäni myös suunnattomasti marttyyriasenne. Se onkin asia, jota olen osannut käyttää usein aseenani. Jos minun puolestani ei ala tapahtua, olen marttyyrien ympäröimä. Ja ajatella, vielä sairaalle ihmiselle menivät tekemään tai jättivät tekemättä tämän, milloin minkäkin. Älkää hyväksykö minulta tai keneltäkään tuota.
Sairaana minusta tulee täysikasvuinen 3-vuotias. Odotan, että äiti tulisi parantamaan - tai Jumala. Tarkkailuosaston aikoina halusin pehmoeläinsankarini, Kantri Helunan ja Ami Aspesundin luokseni. En edes tiedä, olisiko noita, lattialla kieriskelleitä olentoja edes saanut tuoda tarkkailuosastolle. Ties, mitä basiliskoja nuo vilisivät. Mitä muiden hengestä, kunhan itselläni on kotoinen olo! Samalla tavalla sairastan niin flunssat, vatsataudit kuin infarktitkin. Ja välillä vähän itketään ja kerätään sääliä.
Mutta jok'ikinen tuliainen on täällä kauniisti hyllyllä, ellei tuominkia syöty jo heti alkuunsa. Aikuisten värityskirjan ja "20 tapaa piirtää pöllö" -kirjan toin lähes koskemattomina kotiin, koska keskittymiskykyni oli kärsinyt aivotapahtuman seurauksena. Vaikka itsekäs mulkkuus on minussa syvällä, en kykene väheksymään mitään puolestani tehtyä tekoa tai korttia tai lahjaa, joilla minua on muistettu. Itkin työkavereiden tuomaa korttiakin varmaan kolme päivää. Olen pahoillani, etten ole vielä voinut kiittää kaikkia saamastani tuesta. Olisin kirjaimellisesti kuollut suruun, jos teitä ei olisi ollut paikalla. En nyt halua syyllistää niitäkään, jotka eivät käyneet sairaalassa minua katsomassa. En missään nimessä olettanut, että kaikki olisivat halunneet tai rohjenneet siellä käydä. Onhan sairaala jo luonteeltaan sellainen ympäristökin, että hyi! En ollut kuoleman kielissä, ehkä paitsi joskus henkisesti. Nyt pilvien lomasta paistaa jo aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti