Vasemmaton kausi on vihdoin ohi, ainakin kognitiivisessa mielessä. Neuropsykologin mukaan aivoni ovat harpanneet edes jossakin kohtaa takaisin normiin, enkä kärsi enää edes lievistä neglect-oireista. Käytännössä tämä muuttaa elämääni ei mitenkään. En edelleenkään saa ajaa autoa, koska minulla ei ole ajokorttia. Vasemman puolen raajani toimivat yhä, jos ja kun tahtovat - ja yleensä minua vastaan. Ehkä tämä parantaa esim. keittiöturvallisuutta jonkin verran, kun muistan nykyään vilkuilla välillä vasemmallekin. Mahdollisesti silmälasini sangat tulevat jatkossa olemaan molempien korvien takana ja hammastahnatahrat on pyyhitty myös vasemmasta suupielestä. Ehkä muistan langoittaa jatkossa myös vasemman puolen hammasvälit huolellisesti.
Ronkittavaakin vielä jäi, kuten mm. visuaalisen hahmottamisen hitaus. Miettikää, miten kammottaviin tilanteisiin voitte elämässänne joutua, jos teidät pakotetaan tekemään puupalikoista timanttikuviota ja suoriudutte siitä liian hitaasti. Ei se mitään, en minäkään tiedä. Mutta silloin varmaankin paha voittaa, eikä Batman ehdi apuun! Siksi sitä pitää vielä harjoitella - ja pulinat pois. Samaten taannun yhteiskuntakelvottomaksi, mikäli en opi referoimaan uutista kirjallisesti tarpeeksi pikkutarkasti luettuani sen. Minusta tuntuu, että saatan vastaisuudessa keskittyä harjoittelussani kuitenkin aavistuksen enemmän esimerkiksi kävelytekniikkaan, ellette pane pahaksenne.
Tänään on muutenkin merkityksellinen päivä. Tänään on kulunut päivälleen puoli vuotta aivoverenvuodosta, joka mullisti maailmani. Tämä päivä ei ansaitse täytekakkua. Pikemminkin pitäisi paiskoa vähän astioita lattialle. Maailmani ei mullistunut kuitenkaan niin dramaattisesti kuin ensialkuun luulin. Liikuntakykyni ei palautunut odotuksistani huolimatta entiselleen puolessa vuodessa, mutta pystyn liikkumaan kävellen lyhyehköjä matkoja ilman vaaraa kaatumisesta. En päässyt Kaakkois-Aasiaa kiertämään tammikuussa, koska siinä ei olisi ollut mitään järkeä. Liika raha on löytänyt tiensä muuallekin kuin matkanjärjestäjille. Olen yhä parisuhteessa, eikä puolisoni ole etsinyt tiettävästi tilalleni ketään vähemmän rampaa vaihtoehtoa.
Eräänlaisena edistysaskeleena voi pitää myös sitä, että eilinen taksikuski luuli minun olleen jalkavaivainen. Edellisen kerran taksikuski kysyi, olenko matkalla kuntouttamaan kättäni. Liikkumiseni pystyasennossa alkaa olla ilmeisesti jo sen verran luontevaa, ettei minua voi pitää silminnähden halvaantuneena. Sain myös fysioterapeutilta kehuja kävelystä, joka näyttää jo välillä normaalilta askellukselta. Harmi vain, kun ei tunnu siltä - tai oikein miltään. On kuitenkin kiva tietää, että kävelytekniikka on olemassa jossakin selkärangassa.
Noin yleisesti ihmiset ovat hyvin ihmeissään siitä, että minulle on sattunut jotain niin nuorena. Jos jotain olen oppinut viimeisen puolen vuoden aikana, niin sen, että olen n.u.o.r.i. Aivoverenvuoto on aivoverenkierron häiriönä melko harvinainen. Aivoliiton mukaan (2013) aivoverenkiertohäiriöihin sairastuu vuosittain noin 80 000 suomalaista. Tästä määrästä aivoverenvuotoja (ICH) on vain noin 2 500. Nuorilla aivoverenvuoto on tavallisempi kuin aivoinfarkti. Nuorten tapauksessa syy vuodolle ei usein selviä. Useimmiten sisäisen aivoverenvuodon syynä on hoitamaton verenpaine. Peräti 70 prosenttia tapauksista johtuu siitä. Muita syitä ovat esimerkiksi verisuonten rakenteellinen heikkous tai aivokasvain. Oman vuotoni arvellaan johtuneen hoitamattomasta verenpainetaudista.
Tänään irlantilaiset juhlivat suojelupyhimyksensä Pyhän Patrickin päivää. Vaikkei Pádraig ole minua kai suojellutkaan, aion tänään nauttia Guinnessin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti