Puolikas elämä, osa 20/?

"Laske lantiota! Ja poo-oolvi seuraa jalkaterää. Potkaise!" Tältä kuulostavat fysioterapeutin käskyt, kun aletaan tehdä täydellistä askelta. Tätä seuraa yleensä lähes huomaamattoman nopea nilkkaliike, jolloin kantapää ottaa painon vastaan ja rullaa askeleen jalkaterälle. Seuraava askel alkaa jo lähes ennen kuin edellinen on viety päätökseen. Koko tämä normaalisti alle sekunnissa suoritettava toiminto vaatii tekijänsä raajalta tunnon onnistuakseen.

Pyrin palauttamaan tuntoa raajoihin nyt monin keinoin, joista akupunktio on oikeastaan ainoa hoitokeino. Tärkeintä on pysyä liikkeessä, jotta raajat saisivat jatkuvia ärsykkeitä osakseen. Oikeiden liikeratojen simuloinnin ja raajojen stimuloinnin pitäisi ennen pitkää parantaa tuntoa etenkin liikettä suorittavissa raajan osissa. Askeltamistani haittaa myös hieman ulkokiertoinen virheellinen liikerata.

Tänään kävin kävelemässä. Todellisuudessa kävelin niin lyhyen matkan, etten kehtaisi sillä kerskailla kenellekään, lähikauppaan ja takaisin. Noin 50 metrin kohdalla alkoi jo tuntua, ettei suunnitelmastani hankkia kesäksi kävelykestävyyttä, tule enää yhtään mitään. Sain nähntävästi puhtaasta järkytyksestä krampanneen oikean puoliskoni rauhoitettua kaupassa seisoskelemalla hyllyjen edessä. Ihmisillä oli kiire ja minä olin tiellä. Ollaan vielä kaukana itsenäisestä kaupassakäymisestä tai sulavasta ihmisvilinässä liikkumisesta.

(Päivän kävelykuntoa, mukana myösvasen käsi)

Heräsin aamulla tupakkaa ostamaan. Tai se oli herätessäni tarkoitukseni, koska olin unissani tupakoinut askini tyhjäksi. Tupakointi oli todella mukavaa ja tupakka maistui juuri sille kuin olin muistellutkin. Tänään tuli kuluneeksi myös tasan puoli vuotta nikotiinivapaata elämää. Tupakoimatta olen ollut jo puolisentoista vuotta, mutta sen jälkeen jatkoin vielä satunnaista sähkötupakointia. Tupakoimisen aloittaminen oli aikoinaan elämäni suurin ja kallein virhe, jolla on ollut varmaan osansa viime syksynkin terveystapahtumiini. Viidentoista tupakointivuoden aikana tupakkaan on kulunut rahaa arviolta vähintäänkin noin 20 000 euroa. Nykyisin on muodikasta olla katumatta mitään, mutta minä olen viimeisten kuukausien aikana katunut aika helvetin montaa asiaa. Tupakointia nyt muiden muassa.

Kun makasin ambulanssin lavetilla ja luulin olleeni tekemässä tilinpäätöstä, en osannut katua mitään. Oloni oli oikeastaan melko seesteinen. Voisin yhä lähteä ylpeänä, jos olisi tarve. En ole jättänyt luurankoja kaappeihin, enkä elefantteja olohuoneisiin. Selvittyäni säikähdyksellä, alkoi kaduttaa monikin tehty tai tekemättömäksi jäänyt asia. Silti olen katsonut kuolemaa niin rehellisin mielin silmästä silmään, että uskallan kuolla, kun lähdön hetki koittaa. Katuvatkohan jotkut kuolleet kuolemaa, mietin. Itse uskon eräänlaiseen sielunkulkuun. Luulen tosin, etteivät kuolleet sielut ymmärrä kuolleensa. Se selittäisi kummitukset, jopa ne räyhähenget, jotka ovat vain jääneet tunnemyrskynsä vangeiksi, ilmeisesti kuolemansa hetkellä.

Elämäntarkoituksen olen selvittänyt jo aikoja sitten. Elämän tarkoitushan on kokea. Jo sikiö vaikuttaa janoavan kokemuksia, koska se reagoi ärsykkeisiin ja siis ilmeisesti kokee ärsykkeet jonkinlaisiksi. Tarve kokea ja päästä jakamaan kokemuksia ohjaa meitä lapsesta saakka. Me mm. opimme kokeaksemme. Nykyihminen tuskin nousee pystyyn poimiakseen puusta yhtään mitään, vaan kokeakseen jotakin. Yhdistettynä uteliaisuuteen kyky kokea on vienyt meidät ravintoketjun huipulle, auttanut löytämään uudet mantereet, rakennuttaanut pilvenpiirtäjät miljoonakaupunkeihin. Se kyky on suonut meille glooriaa ja se johdattanee meidät myös ennen pitkää tuhoon. Mikä on kokemamme merkitys universumille, Jumalalle tai oikeastaan yhtään kellekään ja millekään, on sitten oma kysymyksensä, jota voin pohtia vaikka näin sairauslomalla, kun on aikaa, eikä hirveästi mitään tekemistä. Kyllä koetulla on meille merkitystä. Katuisin kuollessani ihan älyttömästi kokematta jääneitä asioita.