Universumi on mainostanut minulle jo jonkin aikaa kaikkien mahdollisten ja mahdottomien kanavien välityksellä Pekka Hyysalon kirjaa "Fight back", jonka saisi ihan näppärään alle 25 euron hintaan esimerkiksi Adlibriksen verkkokaupasta. En osta piruuttanikaan. En, vaikka päätyisin tästä syystä makaamaan ikuisesti vihanneksena. Minulla ja Pekalla ei ole juuri yhteistä. Pekka on huippu-urheilija, freestyle-hiihtäjä. Hän hyppäsi liian uskaliaasti ja alastulo aiheutti hänelle neliraajahalvauksen. Halvauksestaan Pekka on toipunut jo melko mukavasti mm. Vasa conceptiksi kutsttavan intialaisen kuntoutusohjelman avulla, johon en niin ikään aio koskea pitkällä tikullakaan, vaikka joku johdatus on tuonut tielleni jopa ennestään minulle tuntemattomia henkilöitä, jotka ovat ryhtyneet markkinoimaan kuntoutusohjelmaa juuri minulle. Ei, kiitos, olen tutustunut kyseisen kuntoutusmuodon ideologiaan jo siinä määrin, että tiedän, ettei se ole minua varten. Monia muita varten varmasti on ja upeaa, että Pekka on saanut siitä avun. Pekan toipuminen on ollut muutenkin upeaa! Olen tehnyt päätökseni kuntoutusohjelmani suhteen. En halua lisätä tähän sirkukseeni enää yhtäkään intialaista gurua.
Kaikki liitteet on nyt toimitettu asuntotoimistoon. Siispä voimme keskittyä odottamaan hetkeä, jolloin meille tarjotaan uutta asuntoa. Kaikesta huolimatta taustalla piilee pieni stressi siitä, miten muutto hoituu puolikuntoisena. Minussa piilevä pedantti kun vaatii värikoodaamaan joka laatikon ja laittamaan tavarat laatikoihin tiettyyn järjestykseen. Käytännössä joudun varmaankin komentelemaan muita pakkaamaan niitä tavaroita, kun ei se vielä oikein minulta onnistu. Lisäksi hävettää. Minulla on kaiken maailman höpökirjallisuuttakin hyllyssä. Osan aion vipata surutta roskiin, mutta osa siirtyy vielä uuteenkin asuntoon. Niin siirtyvät euroviisulehtileikkeet aina jostain 60-luvun alusta lähtien, postimerkkikansiot sekä kolikko- ja setelikokoelmakin. Minkäs koira karvoilleen mahtaa. Minussa on aina ollut hamsterin vikaa.
Lähdin aamulla vastentahtoisesti kuntoutuskäynnille. Fysioterapia kun on muuntunut ennemminkin viikoittaiseksi "mitäköhän tehtäisiin" -jumpaksi, koska jalan kanssa ei voi oikein tehdä muuta kuin odottaa. Toki kävelytekniikkaa harjoitellaan joka kerta myös. Jumppa on siinä mielessä kiva, että siinä tulee usein vähän hiki ja nyt, kun ei ole oikein mahdollisuutta edes minkäänlaiseen hyötyliikuntaan, niin jokainen suupala menee suoraan läskiksi. Tunti keskivartalon liikkeitä viikossa on jo enemmän viikoittaista liikuntaa kuin olen sitten lukion koululiikunnan harrastanut. Keskivartalon lihaston ylläpito onkin minulle erittäin tärkeää, koska ryhtini tuppaa olemaan yhä hieman toispuoleinen.
Tänään treenattiin mm. käsivoimia, mikä oli omiaan turhauttamaan minut raivon partaalle, joka jatkuu vielä kotonakin. Jalatkin olivat jotenkin kummallisen jähmeät, myös terve jalka. Neuropsykologilla yritin muistella lukemiani tarinoita ja se meni jo paremmin. Kuntoutuksesta on hiljalleen tulossa puuduttavaa pakkopullaa, koska edistystä on niin vaikeaa nähdä. Tuntuu typerältä hakea lohtua puolen vuoden takaisesta. Toivon tosissaan, että puolen vuoden tai viimeistään kuluttua pystyisin käyttämään raajojani jo normaalisti. Tällä hetkellä kuntoutuminen vaikuttaa pysyvän paikallaan. Tänään unohdin käydä kävelyllä, enkä viitsi enää nyt illan pimentyessä lähteä. Nyt minun pitäisi tehdä niitä "miljoonia toistoja" laadukasta kävelyä, jotta oppisin kävelemään normaalisti sitten, jos (kun?) tunto palaa joskus raajoihini. Olen valmistautunut tähän kuntoutumisen vaiheeseen, mutta raivo ja turhautuminen vyöryvät päälle kuin hyökyaalto. Yksikin väärä kommentti toimintakykyyni liittyen olisi omiaan käynnistämään varsinaisen harmageddonin.
Ja kappas, raivoni oli jo hetken laantumassa, mutta nyt olen kirjoittamalla lietsonut itseni uuden raivon partaalle. Tänään piti olla akupunktio, mutta en ollut valmis olemaan millään tasolla sosiaalinen. Tahtoisin mäiskiä maailmaa turpaan oikein kunnolla. Ehkä siis parempikin olla sisätiloissa, jotten päädy uutisiin, eikä kukaan pahaa-aavistamaton kannelmäkinen ensiapuun. Kannelmäen terveysasemalla lienee ruuhhkaa muutenkin. Osaisinpa edes soittaa, niin voisin käyttää turhautumistani luovasti. Olen aikojen saatossa menettänyt myös kuvataiteellisen luovuuteni. Olen osannut vielä parikymppisenä ilmaista itseäni monellakin eri tavalla.
En haluaisi kuitenkaan missään nimessä olla enää sivistymätön, epävarma ja sekopäinen parikymppinen. Minulla kun ei oikein ollut kummoista teini-ikää, niin päätin viettää sitä sitten parikymppisenä. Jos olisin ollut silloin muusikko, olisin saanut aikaan monta levyllistä lauluja. Sen sijaan onnistuin saamaan aikaan vain lähinnä metrikaupalla ravintolakuitteja. Säälin sitä ihmisrauniota melkein enemmän kuin tätä nykyistä. Mutta ei minua oikeastaan vihastuta se, että joidenkin asioiden tekeminen on hankalaa. Eniten vihastuttaa se, että kaikesta huolimatta joidenkin asioiden tekeminen on aina vaan, yhä, päivittäin ja jatkuvasti hankalaa. En voi tienata palkkaa, enkä lomapäiviä. Nyt olisi aikaa olla hedonisti, mutta rahat ja epäilemättä terveyskään eivät ole sellaiseen elämäntapaan riittäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti