Puolikas elämä, osa 16/?

On ollut jotenkin omituinen päivä. Olen lähestynyt taas aivoverenkiertohäiriömaailmaa hieman eri näkökulmista. Luin hieman neliraajahalvaantuneen freestylehiihtäjä Pekka Hyysalonkin suitsuttamasta Vasa Concept -kuntoutusohjelmasta vain todetakseni, ettei minulla olisi sellaiseen selkärankaa tässä universumissa. Kuntoutusmuoto vaatisi intensiivistä itsenäistä ja sitoutunutta osallistumista vuositolkulla ja jopa kuusi tuntia päivässä. En ole varmaankaan koskaan eläissäni sitoutunut mihinkään noin pitkäksi aikaa kerrallaan. Tunsin kuitenkin itseni hieman paremmaksi ihmiseksi, kun olin edes tutustunut hieman jonkun intialaisen gurun kehittelemään vaihtoehtoiseen kuntoutusmuotoon.

Tänään pääsen taas akupunktiohoitoon. Itse hoito on yllättävänkin rentouttava. Makaan hoitopöydällä puolialasti ja tarjoan samalla noin puolelle Kannelmäkeä ilmaisen S/M-henkisen peep-shown asuntomme ikkunan välityksellä, kun akupisteisiini pistellään neuloja. Neulojen pistäminen tuntuu, en voi kieltää. Sietämättömältä se ei kuitenkaan tunnu. Kun kropassani on toista kymmentä neulaa, niiden annetaan vaikuttaa puolisen tuntia. Tanskalainen pimpelipompelimusiikki soi taustalla ja laskee verenpainettani, kuulemma tutkitustikin. Tarkoitus on aktivoida sisäisiä energakanaviani niin, että vartaloni ryhtyisi itse hoitamaan itseään. Lieneekö kroppani niin vastaanottavainen... Epäilen. Sen sijaan akupunktiota en uskalla juuri epäillä. Ihan höpöhöpötieteestä tuskin on kyse, kun sillä on jo vähintään 3000 vuoden dokumentoitu historia. Höpöhöpöhoito olisi varmaan unhoittunut jo ensi kättelyssä, eikä sitä olisi ainakaan kukaan jaksanut pergamenttiin kirjata tai minkälaisia dokumentaatiomenetelmiä he sen ajan Kiinassa käyttivätkään... Akupunktiohoitajani suhtautuu itsekin hoitomuotoon avoimen uteliaasti, eikä uskalla luvata minulle tuloksia. Minun tapauksessani hoidolla pyritään palauttamaan tuntoa raajoihin. Tänään on vuorossa toinen hoitokerta. Ensimmäisen hoitokerran jälkeen en ole luonnollisestikaan huomannut mitään erityistä vaikutusta. Ehkä olen juossut pissalla vähän tiheämpään.

Ystäväni linkkasi minulle Kouvolan Sanomien jutun aivoinfarktin sairastaneesta 25-vuotiaasta Ellasta, jonka tarina on huimasti dramaattisempi kuin minun aivoleikkauksineen ja melko täydellisine elämänmuutoksineen. Itsehän makaan sängyllä tämän sairauslomani aivan kuten olen palkalliset lomanikin maannut, ellen sitten ole lähtenyt reissuille. Diagnoosikin on eri kuin Ellalla, mutta yhtymäkohtia tarinoissamme löytyy. Voin samaistua moneen asiaan. Esimerkiksi tapahtuneen vähättely akuuttivaiheessa kuuluu usein konseptiin. Itsehän kirmasin "varmoin askelin" alakertaan ambulanssia vastaan hissittömän talon kolmannesta kerroksesta. Olisin kirmannut varmaan julkisilla sairaalaan asti, elleivät aivoni olisi lopettaneet yhteistyötä vasemman jalan kanssa. Pidin myös äärimmäisen tärkeänä langoittaa hampaat ennen ensihoitajien tuloa. Sehän ei tietenkään onnistunut, kun vasen käteni oli lakannut toimimasta lähes täysin jo vartin aikaisemmin.

Minulla ei ole tavoittekenkiä, kuten Ellalla, tai tavallaan minun tavoitekenkäni ovat nuo älyttömän mukavat ruskeat sininauhaiset lekkarit, jotka ovat matkanneet jo monessa maassa, ja jotka saan toivottavasti viedä vielä moneen maahan, kun opin kävelemään taas normaalisti ja sitomaan ne uudestaan. Ella luuli parin siiderin jälkeen olonsa johtuneet huonosta viinapäästään. Minä en ollut alkoholia nauttinut ja vaikka olisinkin, niin syynä ei olisi ollut ainakaan viinapääni. Joisin nykyisinkin helposti laivallisen merimiehiä pöydän alle. Itsehän epäilin oireitteni syyksi nousevaa kuumetta. Edes muuta väittävä kuumemittari ei saanut minua toisiin aatoksiin. Toisin kuin Ellan tapauksessa, minulla kaikki tapahtui äkillisesti. Tunto lähti lopulta molemmista raajoista alle puolessa tunnissa.

"Siihen liittyi aluksi irrationaalinen häpeä. Oli nöyryyttävää olla niin helvetin kömpelö.", Ella kertoo. Sellaistahan se täsmälleen oli. Ella kuvailee, miten raastavaa oli taantua täysikasvuiseksi vauvaksi perheen, ystävien ja tuttavien silmien edessä. Ellan kuntoutumistavoitteet ovat myös eri sfääreissä kuin minulla. Ellallahan on jo ennestään suunnilleen kaikki maailman lahjat ja hän aikoo nähtävästi vielä tanssia tulevaisuudessa. Minä aion lähteä heinäkuussa Kroatiaan ja Bosniaan ties kuinka monennen kerran ja kotiutua sieltä taas kerran ehjin nahoin Suomeen palatakseni elokuussa työelämään ilman sen suurempia skandaaleja. Toivon Ellalle kepeää toipumista!

Eilisen sosiaalista mediaa ja somekäyttäytymistä kohtaan kiteytyneen raivonpuuskan laannuttua tunnen taas itseni jotenkin mieleltäni aavistuksen terveemmäksi. Kävelykin sujuu jotenkin letkeämmin. Käsi ei huitele. Ehkä tarvitsinkin vähän someraivoa, ystäviä, intialaista ruokaa, donitseja ja punkkua indikaattoreiksi. Puolikas elämäni on varmuudella taas paljon täydempi. Erityisesti tarvitsen ystäviä ja niitä tarvitsee Ellakin vielä jatkossa.