Olen sanaton. Onneksi yksi kuva kertoo usein enemmän kuin tuhat sanaa. Tämän lautasen lento tuhosi muuten iloluontoisesti alkaneen tiistain. Olen saanut paljon aikaan: ripustin pyykit ja tein etukäteisvalmisteluja, jotta ruuanlaitto sujuisi kivuttomammin. Nyt voi nauraa, jos tavoittaa ironian. Päivän ilonpilkahduksena sain varattua ja maksettua osan majoituksista kesämatkalle.
Tänään tavoitteenani on voittaa minua joitakin viikkoja kiusannut makuvääristymä. Mikään ei maistu miltään tai sitten maistuu liiaksikin ja siinä tapauksessa usein pilaantuneelta. Siksipä teen Karvisen lempiruokaa, lasagnea, jota on lähes mahdotonta pilata ja toivon, että se maistuisi tällä erää joltain. Viime kerralla teki mieli syödä jälkiruuaksi kokonainen valkosipuli ja huuhdella se alas suolavedellä, kun lasagne oli niin mautonta. Olen tehnyt kielen mukanaan vievää lasagnea elämässäni jo varmaankin satoja kertoja, joten kokemuksen puutteesta ei voi olla kyse.
Eilen olin toistamiseen akupunktiohoidossa. Ilmeisesti ensimmäinen hoitokerta aktivoi jotain, koska tällä kertaa neulojen asettaminen tuntui. Kun piikki on oikeassa pisteessä, aku-piste ilmoittaa itsestään pienellä sykäyksellä. Toisinaan sykäys on hyvinkin kivulias, mikäli piste on hyvinkin aktiivinen. Minuun kytkettiin myös "lämmmitys" päälle jollain kummallisella tavalla. Ensin makasin hoitopöydällä jäässä, mutta sitten kehon yli vyöryi lämmin aalto. Mitään muita varsinaisia aku-elämyksiä en ole vielä kokenut. Ehkäpä raajani ovat olleet jotenkin virkeämmät ensimmäisen hoitokerran jälkeen. Yleensä ensimmäisen hoitokerran jälkeen ei mitään suuria elämyksiä tulekaan. Tämän toisen kerran jälkeen näkyvimmät akupunktion merkit toistaiseksi ovat kaksi mustelmaa, yksi molemmilla hartioilla.
Pitäisi varmaan perustaa erikseen joku Q&A-osio, koska kysymyksiäkin on tullut. Yks toistuva kysymys on koskenut parisuhdettamme ja sitä on kysytty hyvin moninaisin äänenpainoin. Onko se (parisuhde) tai SE (parisuhteeseenkin usein liittyvä asia) jotenkin muuttunut? Voisin sanoa, että sairastumiseni on lähentänyt meitä melko paljon, eikä suhteemme ole ainakaan heikentynyt. Suhteen uusi asetelma on toki myös se, että puolisoni on omaishoitajani. Puhumme myös ehkä hieman avoimemmin monistakin asioista. Te sairaalloisen uteliaat pikkuriiviöt, mikään ei ole muuttunut parisuhteessamme. Odotin sairaalassa ensimmäistä viikonlopun kotilomaani aivan samanlainen kiilto silmissäni kuin olisin odottanut ennenkin kuukauden kotoa poisolon jälkeen. Ainoat toimintansa kanssa lakkoilevat ruumiinosat ovat raajani. Pääni onnistuu ohjaamaan muuta kroppaani lähes samoin kuin aikaisemminkin. Ylitunto on tietysti vähän ikävä juttu. Ei tee kauheasti mieli halailla, jos se tuntuu ennemminkin puukotukselta. No mutta. Enköhän minä nyt tuonut asian jos toisenkin selville, kun ne nyt tuntuvat ihmisiä kiinnostavan. Toivottavasti ei ollut kenellekään liikaa tietoa.
Ja kyllä, olem pysynyt ihan ns. täysipäisenä. En koe olevani masentunut. Toisinaan romahtelen, kun samaistun johonkin vammaisjuttuun liiaksi tai olen tarpeeksi turhautunut. Olen viimeksi itkenyt näkyvästi muistaakseni joskus syksyllä. Mielialalääke minulta lopetettiin, kun kotiuduin joulukuun puolivälin tietämillä. Itsesääliin vajoan aina harvemmin. Sanoisinkin, mitä normaalimpaa arkeni on, sitä vähemmän tekee mieli murehtia. Olen hyväksymässä sen, että liikuntakykyni on toistaiseksi mitä on. Olen oppinut monia asioita itsestäni ja verkostoistani. Tietyt asiat v-tuttavat enemmän kuin toiset, enkä aio ottaa jok'ikistä sellaista asiaa puheeksikaan, jotta säilyttäisin siltani ennallaan. Aika harva v-tutus ansaitseekaan enää tulla keskustelluksi. Palaan taas ikivanhan totuuden äärelle: on turha murehtia sellaista asiaa, jolle et voi itse tehdä mitään. Ja jos voit, tee!
Jos minulla olisi rahaa, haluaisin järjestää ensi vuonna häät. Mehän olemme virallistaneet parisuhteemme ja puolisoani kohdeltiin sairaalamaailmassa aivan kuten kenen tahansa miestä tai vaimoa, mikä ilahdutti suuresti. Tätäkin asiaa on tiedusteltu. Mutta ensi vuonna voisin juhlia avioliittoa ja edustaa ensimmäistä kertaa elämässäni siinä suhteessa valtavirtaa. Meille piti tulla jo viime vuonna ns. Diana-häät, mutta rahaa ei ollut tarpeeksi, vähäisetkin säästöt menivät matkusteluun ja loput säästöt vuoden loppuun mennessä sairasteluun. Minusta olemme ansainneet häät ja häämatkan maailman ääriin. Viime vuonna lähdimme hiljan parisuhteen virallistamisen jälkeen Costa Ricaan, mutta kyseessä ei ollut häämatka. Eipä tietenkään, emmehän me ole naimisissa vieläkään. Tahtoisin kahvittaa sukulaiset ja itkettää äitiä muussakin kuin aivoverenvuotomielessä. Ja haluaisin juhlia meitä, koska olen ollut niin hirvittävän onnekas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti