Olisipa rahaa! Kirstun pohja taas häämöttää. Kuukautta on taloudellisessa mielessä lähes kaksi viikkoa jäljellä ja olen jo laskennallisesti miinuksella, vaikka tili vielä muutaman kympin plussalla onkin. Eilen putkahti jälleen yksi valtava hoitolasku. Ymmärrän toki, ettei tämän ihan ilmaistakaan tarvitse olla, mutta itse en käyttäisi verorahoja esimerkiksi hyperkalliin armeijan nykyisenlaiseen ylläpitämiseen. Vaihtoehtoisin maanpuolustusjärjestelyin moni mummo tulisi niin ikään asiallisemmin hoidetuksi. Ja totuuden nimissä, talvisodan ihmettä tuskin olisi tiedossa enää muutenkaan, jos sota syttyisi. Tuskinpa nykyihminen saisi enää edes omaa takapihaansa puolustettua. Mutta se politiikasta.
Muitakin henkilökohtaisia menoeriä olisi. Moni olisi varmasti sitä mieltä, että voisin hetkeksi lakata säästämästä niin ehdottomasti esimerkiksi matkustamista varten, mutta se ei luonnollisestikaan ole vaihtoehto. En aio tehdä myönnytyksiä minkään suhteen, koska en ole itse tilannettani valinnut. Tilanne on epäreilu juuri minun kannaltani. Ja jos minä kärsin, niin muidenkin pitäisi. Missä ovat stadionkonsertit ja keräykset kunniakseni?
Kun olin lapsi ja teini-ikäinen, Helsinki edusti minulle asuinpaikkana valtakunnan halveksutuinta kolkkaa. Tämä johtui epäilemättä vanhempieni negatiivisesta asenteesta Helsinkiä kohtaan, jonka itsekin sitten perin. Kävin itse ensimmäistä kertaa yksin paheksumassa hesalaisia joskus 14-vuotiaana. Olin itse asunut lapsuuteni pienehköissä taajamissa, tullut aivopestyksi legendoilla "hesalaisten" huonotapaisuudesta. Lopulta vuonna 1995 muutimme Nurmijärven kirkonkylästä Lepsämän maaseutuidylliin perheeni ja pikkuruisten siskojeni kanssa. Minulle ei tulisi ikinä eteen tilannetta, jolloin joutuisin muuttamaan Helsinkiin.
Toisin kävi. Tulin hyväksytyksi Helsingin yliopistoon opiskelemaan itämerensuomalaisia kieliä vuonna 2009 ja kulkeminen luennoille ja töihin Riihimäeltä, jonne olin muutamia vuosia aiemmin rakkauden perässä muuttanut, tuntui mahdottomalta. Aloin etsiä asuntoa etelämpää, pääradan varrelta. Mutta johonkin Keravan kaltaiseen slummiin muuttaminen tuntui jälleen kerran mahdottomalta. Keski-Uusimaalla olisi vain yksi asumiskelpoinen kunta - Nurmijärvi, josta on autottomana joko mahdotonta tai vähintäänkin mahdottoman kallista ja aikaavievää pendelöidä yhtään mihinkään.
Olin marmattanut asumisjärjestelyjeni hankaluutta tehokkaasti joka puolelle. Lopulta ystäväni löysikin mielenkiintoisen ja edullisen tarjouksen yliopiston netti-ilmoituspalstalta. Yksi paha vika oli - asunto oli "Hesassa". Kävin katsomassa asuntoa Etelä-Haagassa. Kaupunginosa edusti minulle kaikkea, mihin en ollut Helsingissä vielä törmännyt. Pikkukaupunkimaisuutta, söpöyttä, väljyyttä ja myöhemmin ymmärsin, että jopa erikoisenlaatuista me-henkeä, jota on vaieaa löytää aina pikkukaupungeistakaan.
Havahduin siihen, miten etuoikeutetussa asemassa olen nykyisin verrattuna niihin, jotka elävät asiantuntijuuden ulottumattomissa. Minun lähisairaalani on yliopistollinen sairaala, vain muutaman kilometrin päässä. Minun kuntoutustarpeitani ei ole määritellyt "ihan kuka vaan", vaan neurologi ja huippuasiantuntijoista koottu tiimi. Hyvinvoinnistani huolehtii kuntoutuksen osaamiskeskus asiantuntijoineen. Olen joutunut ikäväkseni toteamaan, että suomalaiset vaikuttavat olevan havaintojeni perusteella sairastuessaan usein eriarvoisessa tilanteessa asuinpaikastaan riippuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti